Photo: Ilai Elias Lehto
Lähikuva Laokoon-ryhmästä Vatikaanin museossa.

Tuliaisia Roomasta

|
Blogi

Kuvanveiston opintomatka Roomaan siinteli pitkään ainoana selkeänä päämääränäni näyttelynjälkeisessä elämässä. Usein tuli heiteltyä ilmaan muutamien muiden Kuvan kevääseen osallistuvien veistolaisten kanssa stressintäytteisten naurahdusten kera, että ”sitten Roomassa juodaan viiniä/tsillataan biitsillä/bailataan vailla huolen häivää.” Ikuinen kaupunki kangasteli jonkinasteisena fantasiana tai hallusinaationa aina taivaanrannassa – mutta muuta selkeää odottamisessa ei ehkä ollutkaan. Luennot roomalaisen veistotaiteen historiasta, paavien jakamasta valtakunnasta ja italialaisesta fasismista onnistuivat ehkä sivistämään itse kutakin ja täyttämään reikäistä historian tuntemusta eteläisen Euroopan isoimman saappaan kohdalta, mutta kuten on laita kaikkien matkojen, ei tätäkään voinut astella läpi ennakolta.

Niinpä sitten muutaman valvontavuoron Project Roomissa ja Exhibition Laboratoryssa tehtyäni ja kunnialla seminaareista selvittyäni lentelin muiden mukana ensimmäistä kertaa elämässäni läntisen maailman suurimman imperiumin syntysijoille ja käsittämättömän miljoonakaupungin/ulkoilmamuseon pyörteisiin. Rooman läkähdyttävä kerrostuma historiaa, taidetta, kulttuureja ja uskontoja pläjähti kasvoille ja tajuntaan oikeastaan saman tien ensimmäisten tuntien aikana. Patsaat vilisivät silmissä jo Capitolinin museoiden kohdalla, kun veistosten kansoittamista saleista paljastuivat vuorotellen taidehissasta tutut tyypit huone toisensa jälkeen – mutta nyt kerrankin marmorisessa lihallisuudessaan ja kolmiulotteisessa kokonaisuudessaan. Kamerahurmio on todellinen ansa, sillä siinä samassa iskee myös tarve tallentaa ja erotella näkemänsä lumoavat yksityiskohdat digitaalisen kuvan latteudeksi unohduksen arkistoihin. Onneksi järjetön ylitarjonta ja tykittely veistoksien osalta sammuttaa nopeasti myös ahnaimmankin räpsyttelijän dokumentointihalut. Sitä kaikkea muinaista mahtipontisuutta ja veistoksellista propagandaa ei vaan voi enää siirtää paikaltaan.

Arkiviikon mittaan mahtuivat myös Vatikaanin rikollisen yltiömääräinen hulppeus Pyhän Pietarin basilikan mosaiikeista aina rintakuvien täyttämien käytävien hämäriin, asettuminen Michelangelon kiistämättömän mestariteoksen alle nöyränä ja niska pitkällä sekä lopulta klaustrofobisten kierreportaiden pyörryttämänä kupolin huipulle taivaisiin asti. Saimme myös very private exclusive amazing kierroksen aidossa vatikaanilaisessa mosaiikkityöpajassa, jonka alaisuudessa myös mittaamattomien arvokkaiden basilikan mosaiikkien entisöinti tapahtuu. Kaikille ei Paavinmaa tosin aukaissut oviaan. Aina roomalaisten ajalta periytynyt mie(s/li)valtainen hierarkinen vallankäyttö tuli myös porukallemme tutuksi, kun kaikki meistä eivät päässeet maailman pienimmän kaupunkivaltion portinvartijoiden syynistä läpi. Mikään neuvottelu ei auttanut näiden oman elämänsä pikkumafiosojen kanssa, eivätkä he machismonkatkuisessa auktoriteetissaan voineet tehdä myönnytyksiä. Vatikaanin aarteista jäi siis usealla tapaa mätä sivumaku – niin hyvässä ja pahassa kuin ahneudessakin, aamen. Veistosten aikanaan sisältämistä avoimen propagandistisista Rooman imperiumin voittamattomuutta korostavista viesteistä ollaan tultu tämän päivän Vatikaanin muurien ja uskonnollisuuden taitavasti verhoamaan riistoon ja ahneuteen.

Kaiken merkittävän ja mahtavan ja muinaisen jälkeenkin vaikuttavinta olikin ehkä kuitenkin viimeinen vierailumme Musei dei Cappuccini e Cripta Ossariossa. Kapusiinimunkkien 3700 uskonveljen maisista tomumajoista askarreltu koristeellinen krypta hurmasi kävijänsä yllättävällä tyyneydellään ja epäkarmivuudellaan. Luutarhan kokoajan motiivit jäivät hämärän peittoon, mutta lattiasta kattoon yltävien koristeiden liikuttava näppäryys ja älykkyys ihmisjäänteiden hyödyntämisessä aina nikama kerrallaan kertoi syvästä uskoutumisesta tälle poikkeukselliselle projektille. Yhdessä installaationomaisesti kootut hautamuistomerkit muodostivat ehjän tarinan kuolemasta ylösnousemukseen tavalla, joka iskostui tämän pohjoisen pakanan pieneen mieleen lopulta vahvempana kuin yksikään fresko tai maalaus. Kaikki miesvaltaisen ja poliittisen veistotaiteen mahtaileva historia ei lopulta yllä ikinä viestissään yhtä humaaniin, kaiken läpäisevään ja kaikkia meitä kuolevaisia yhtä lailla koskettavaan taiteelliseen ilmaisuun kuin tämä pieni kapusiinien kalmisto.

 

Tätä kirjoittaessa olen jossakin Bydgoszczin yllä jo palaamassa Suomen kamaralle mukanani aivokopallinen Rooman tuliaisia. 

Välitän täten terveiseni kaikille itseni ja matkatovereideni puolesta! 

Arrivederci Roma! Grazie di tutto.

Ilai Elias Lehto

on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.

Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.