Photo: Ilai Elias Lehto
Huokauksin koottu turkki.

Runoja ripustuksen keskeltä

|
Blogi

Maanantai 22.4.2019

Yön tyhjä opetus:

yritys ja lopetus.

Eräs aika paeta.

Viimeiset hetket työhuoneella teoksen kanssa. Viemärin haju voimistuu käytävässä ja leijuu läpi kuvanveiston osaston. Käyn yksin ulkona yössä imemässä viimeiset henkoset stressitupakasta. Muut ovat jo lähteneet. Valtava veistokseni tuijottaa tyhjyyteen muuttumattomana. Sen ilmeettömyys pelkistää rakentavat pohdiskeluni paniikiksi.  En tiedä enää mitä tehdä sen hyväksi, joten tuijotan avuttomana takaisin. Ajatukset kiertävät tyhjää kehää kuin karusellissa. Hätkähtäen tajuan, että minun on keksittävä huomiseksi miten hänen karvaisuutensa saadaan kuljetettua ehjänä gallerialle. (Ei yhtenä kappaleena, vaan kuutena, raaja kerrallaan.) Pikaisien etsintöjen jälkeen en löydä mistään pakkausmateriaalia ja päätän, että on parempi suunnata kotiin. Aamu arpokoon kuljetusratkaisuni.

 

Tiistai 23.4.2019

Lunastan huoneen.

Tyhjän tilan lupaus

rakentaa teokseni.

Yöllisen apatian ja valveunisen venkoilun jälkeen ryntään ostamaan jätesäkkejä ja elmukelmua lähikaupasta. Tämä saa luvan olla ensimmäinen hätäratkaisuni, vaikka valtavaa karvaista vartaloa kääriessä iskeekin epätoivo. Metritolkulla kelmua ja jeesusteippiä ruttaantuu ennen kuin keksin miten se tulee virittää nallen ympärille tukevasti. Kanaverkko painuu kyllä leikiten kasaan mutta miten kuopat ja kuhmut saa ikinä suoristettua gallerialla takaisin muotoonsa? Mahtuuko massiivinen pehmokarhuni edes sisään Project Roomin etuovesta? Sullon paniikissa ripustuskamat reppuun ja runnon nalletorson puoliväkisin ulos työhuoneelta kuin portsari poistaessaan pilkunjälkeisen länkyttäjän baarista. Kiukkuan käytävällä kuljetusaikataulujen epämääräisyyttä ja pelkään jo veistokseni jääneen kokonaan kyydistä. Paketoitu pää, käpälät ja keho jäävät oman onnensa nojaan lastauslaiturille odottamaan noutajaansa sillä nyt on juostava, että ehtii vielä Project Roomin ripustuspalaveriin.

Myöhästyn juuri parahiksi ratikasta ja kiireeni taukoaa hetkeksi muuttuen muutaman minuutin aurinkoiseksi pysäkillä paistatteluksi. Vakuuttelen itselleni veistoksen kyllä ilmestyvän gallerialle ennen pitkää. Tapaamisessa naureskelen itsekin, kun joudun sanallistamaan muille mitä ihmettä gallerian Black Boxiin on oikein lopulta tulossa. Puolentoista kuukauden intensiivinen työskentely putoaa harteiltani kuin kivenjärkäle kuormasta ja voin viimein huokaista kun jättinallukka saapuu ehjänä perille mukanaan säkkitolkulla pienempiä pehmokarhuja. Pimeässä tilassa leijuu vielä viime näyttelyn pöly (ja käyttämättömän putkiston pikantti aromi), mutta ilmassa kimmeltää kirkkaana ajatus valmiista teoksesta. Tästä on hyvä aloittaa ripustusurakointi.

 

Keskiviikko 24.4.2019

Ystävän kyyti.

Zen-harjoitus ratissa,

tupakan savua.

Aurinko porottaa vuokra-auton kylkeen. Odottelen J:tä teoksineen Elimäenkadun takapihan lastauslaiturilla. Olen lupautunut (kortittomaksi) kakkoskuskiksi pelkääjän paikalle tähän ekstrakuljetukseen. J on vuokrannut pikkupakun ja ajaa sitä itse, koska haluaa saada kaarnansa, ajopuunsa ja keppinsä ehjänä gallerialle.  Ajellaan aivan ytimessä, sekoillaan kapeilla täyteen parkkeeratuilla kaduilla, joissa taiteilee meidän lisäksemme aivan tarpeettoman kokoisia katumaastureita (peniksenjatkeita), eksyneitä turisteja, rutinoituneita rekkakuskeja ja muita isojen autojen ammattikuljettajia. Jalankulkijat tuskin vilkaisevat eteensä ja heitä katsoessa tunnen piston sydämessäni kun mietin omia kadunylityksiäni. Ex Labin raastavan ahdas sisäpiha asettaa vielä omat haasteensa parkkeeraamiseen. Teokset löytävät sentään tiensä sisään avoimesta ikkunasta ilman sen suurempia kiemurteluja. Eirasta poistuessa ajetaan vielä aivan liian läheltä roskalavaa, meinaan rääkäistä kun näen miten sivupeili lipuu ohi kulmasta selviten hipaisulla. Itää ja Levytietä kohti kaasuttaessa alkaa jo helpottaa. J ottaa ihailtavan rennosti. Minä ymmärrän syvällisesti tästä yhdestä näytöskerrasta miksi niin monet karsastavat ajamista Helsingin keskustassa.

Pysähdys, pari pömpeliä ja portaat kyytiin. Levytiellä voi aistia jonkinsorttista viime hetken väreilevää painetta ilmassa. Taukoon kuuluu tupakka, enkä aio enää edes esittää vastustelevani tätä lopputyön valmistumisen kannalta kriittistä pahetta. Toinen kierros Ex-Labille ja sieltä Project Roomille meneekin jo huomattavasti sulavammin, ilman ylimääräisiä tiukkoja tilanteita. Kesä polttaa poskilla. Huonot vitsit naurattavat. Neitsytpolulla tekee mieli huutaa: ”Ettekö saa munaa?” Ajellaan ensi kertaa läpi Mallaskadun liikennetunnelista, jota kumpikin epäilee aluksi reittiopastajan virhearvioksi. J pudottaa minut gallerialle, olen yhtäkkiä jälleen keskellä mustan huoneen todellisuutta ajelun näennäisen vapaudentunteen jälkeen.  Vuokra-ajasta jää kuulemma lopulta käteen vain ohut siivu, auton palauttaminen jää aivan hilkulle ennen lisämaksua.

 

Torstai 25.4.2019

Outoja ääniä:

Huokauksin koottu turkki,

kahina hämärässä.

Tekniikka tuntuu olevan minkä tahansa teoksen akilleenkantapää, jolle tulisi varata aikaa aina ylenpalttisesti. Niinpä pyhitän mielessäni tämän torstain yksinomaan teoksen äänille. Sound showerin toimintakykyyn pettyneenä olen raahannut Project Roomille läjän omia tykötarpeitani. Iankaikkisen vanhat mp3-soittimeni saavat taas sisäänsä uudet ääniraidat, joita jauhaa tolkuttomuuksiin asti näyttelyajan edetessä. Kaapin pohjalla punoutuneiden johtojen köynnöksien purkamiseen tuhraantuu taas tovi ja toinenkin. Testien, säätöjen ja uusien testien jälkeen massiivisen karhun turkki kumisee juuri oikein huoneen perällä. Kutsun ihmisiä vuoron perään kuuntelemaan tilaan rakennettua dramaturgiaa. Vakuutan itseni heidän arvioillaan siitä, että uskallan jättää teoksen yksin viikonlopuksi – ja että sen ääni kantaa vielä seuraavallakin viikolla aina avajaisiin asti.

 
Ilai Elias Lehto

on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.

Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.