Photo: Dan Cole
Taiteilija työhuoneellaan.

Esineiden sietämätön tenho

|
Blogi

Kuluneen vuoden aikana olen kokenut, että taiteentekemiseni on ollut murroksessa jo pidemmän aikaa. Ei ole aina yksinkertaista perustella itselleen miksi juuri minun pitäisi saada tehdä taidetta. Kun aloitin syksyllä Kuvan kevään teokseni parissa työskentelyn, jouduin jälleen päivittämään omalle toiminnalleni asettamani raamit ja reunaehdot. Taiteen tekeminen on kuten moni muukin toiminta nykyään, politisoitunutta ja poleemista (tai sitä se on ollut aina).  Lohduttavaa lueskeltavaa identiteetin ja oikeutuksen parissa painiskellessa ovat historialliset taiteilijaelämäkerrat (nyt juuri on menossa Hugo Simberg) – niistä avautuu erilainen perspektiivi taiteen tekemisen vaikeuteen ja yhteiskunnallisiin vaatimuksiin, mutta toisaalta väkevään intohimoon, joka ei taivu ympäristönsä edessä vaan kasvaa sitkeästi läpi elämän.

Oman moraalisen ja taiteellisen rimpuiluni keskiöön nousee yhä uudestaan kysymys esineiden tuottamisesta. Kuvanveiston opintojen myötä ajatteluuni ovat astuneet monumentit – veistoksen rooli ja merkitys esineellistettyjen tuntemusten tuottajana on korostunut. Kuitenkin veistos on mielessäni kuin mikä tahansa muukin esine, sen erityislaatuisuus esineenä lepää lähinnä institutionaalisessa taidemaailmassa, joka museoi sen, tekee siitä koskemattoman ja ylläpitää harhaanjohtavaa ajatusta sen ikuisuudesta. Entäs ne kaikki muut esineet sitten?

Maailma on tällä hetkellä hukkumassa tavaratulvaan, jonka alkuunpanijana toimii globaali markkinatalous ja kapitalismin motivoima tuotantokoneisto, jonka ainoana tehtävänä on luoda ihmisille uusia tarpeita - kulutushyödykkeitä, joiden tarkoitus on lopulta täyttää henkistä tyhjiötämme. Meidän ailahtelevaa minäkuvaamme, identiteetinrakennusprojektiamme ja huonoa itsetuntoamme käytetään esimerkillisen tehokkaasti hyväksi tässä mielikuvamarkkinoinnin mekanismissa, jossa jälleen uudet ja paremmat esineet saapuvat mainoksien kautta koteihin, kaduille ja nettiin vain kyseenalaistaakseen viehätysvoimamme, terveytemme, sukupuolemme ja sosiaalisen statuksemme. Konmaritamme ja kierrätämme sitä kiihkeämmin mitä enemmän meitä tykitetään uusilla kännykkämallistoilla, merkkikengillä tai vegaanisilla luomupirtelöillä. Hädissään ihminen sitten kääntyy mihin tahansa mistä voisi vielä kerran ostaa hyvän mielen. Mielikuvasodankäynti kiihtyy, kun maailmanlopun hullut päivät lähestyvät viimeistä alennusrysäystään.

Tämän globaalin tavaraliukuhihnan ja mainostoimistojen liiton ansiota on nykyinen kriittinen suhtautumiseni esineisiin, joka on tihkunut myös käsitykseeni kuvataiteen harjoittamisesta. Kysyn jatkuvasti itseltäni miltä pohjalta tähän maailmaan tulisi tuottaa lisää esineitä. Ratkaisin asian tällä kertaa keräämällä oman Kuvan kevään työni materiaalin kirpputoreilta ja lahjoituksina ihmisiltä. Tavara-ahdistuksen takana on kuitenkin hyvin inhimillinen tapa hahmottaa maailmaa. Mekanismi, jonka avulla ihminen erottelee ympäristönsä yksittäisiksi esineiksi ja asioiksi on aina ollut olemassa ja se määrittelee itseasiassa myös meidän luontosuhdettamme. Ehkä kauniiden kivien keräämisen ja kanniskelun tarve on kulkeutunut keräilijän geeneissämme läpi aikojen. Muinaiskansojen uhrilehdot, pyhät kivet ja palvontapaikat pohjaavat kaikki samaan monumentin logiikkaan kuin vaikkapa nykyisten kaupunkiemme ratsastajapatsaat ja monet muut monumentit.


Monumentaalinen kivi saaristomeren kansallispuistossa, Jurmossa.

Todistin itse tätä samaa ilmiötä residenssijaksolla Utön Impilinnassa viime joulukuussa vaellellessani saaristomeren kansallispuistossa. Karussa saaristolaismaisemassa kaikki poikkeukselliset luonnonelementit, kuten kuopat, kivet ja yksinäiset puut saivat mielessäni esineinä erityislaatuisia piirteitä. Ne muuttuivat mystisiksi ja merkittäviksi silmissäni ilman mitään sen kummempaa näkyvää tai perusteltavissa olevaa syytä. Ihmisen taidekokemusten pohjalla on sama merkityksenantoprosessi, joka tekee esineistä ja asioista erityisiä – siirtää ne ympäristöstään jonnekin ajatuksen/tunteen tasolle oman inhimillisyytemme ja kokemamme symboliikan piiriin. Sama tapahtuu meitä ympäröivien arkiesineiden kanssa. Peilaamme niihin alituiseen omaa ihmisyyttämme. Tämä herkkyys ja henkilökohtaisuus esinesuhteissa jää usein huomaamattomaksi ja siksi siitä tulee heikko kohtamme. Esineiden perimmäiset tarkoitukset ja merkitykset hämärtyvät, kun tarpeitamme hyväksikäytetään pääoman kasvattamiseksi.

Ilai Elias Lehto

on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.

Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.