Viikon alumni Ari Helander: Opettaja, vaali innostustasi!

|
Blog

Ari Helander tunnetaan Kouvolan musiikkielämän rikastuttajana: konsertoivana pianistina, opettajana ja inspiroivana luentokonserttien pitäjänä.

– Olen visuaalinen henkilö. Kuvataide, teatteri ja ooppera ovat aina kiinnostaneet minua. Olen aina kokenut musiikin kuvina, Helander kertoo.

Ari Helander tunnetaan luentosarjoistaan ja luentokonserteistaan, joissa yhdistyvät juonellinen kertomus, kuvallinen esitys ja musiikki. Vuodesta 2012 alkaen Helander on pitänyt yli 40 luentoa ja luentokonserttia, kaikki eri aiheista. Sibelius-Akatemiasta hän valmistui musiikin maisteriksi vuonna 1987. Opiskeluaikanaan Helander teki töitä musiikkioppilaitosten pianonsoiton opettajana ja sai valmistuttuaan lehtorin viran Pohjois-Kymen musiikkiopistosta Kouvolassa, jossa hän työskentelee edelleen. Helander on Pianokymi ry:n perustaja ja lisäksi hän on toiminut muun muassa Pianopedagogit ry:n julkaiseman Pianisti-lehden toimittajana sekä Kouvolan pianotapahtuman taiteellisena johtajana. Helander on pitänyt useita omia valokuvanäyttelyitäkin.

Musiikillisia elämyksiä

Musiikillisten elämyksien tarjoaminen on Helanderille tärkeää. Hän kertoo luennoillaan säveltäjistä ja esittäjistä, kunkin ajan poliittisten ja historiallisten olosuhteiden valossa. Jos sävellys on saanut inspiraatiota kirjallisuudesta tai maalaustaiteesta, hän lukee kirjoista otteita yleisölle ja heijastaa kuvat yleisön nähtäväksi. Luentojen ja konserttien draamallinen kaari ja jännitteen säilyminen on Helanderille tärkeää ja hän valmistelee esityksensä huolella. Aiheina ovat olleet muun muassa Franz Lisztin myöhäiset pianoteokset, Claude Debussyn preludit, Musiikki poliittisten kriisien varjossa sekä Sibelius, Skrjabin ja värien voima. Kuluvan kevään luennoilla hän on käsitellyt naisten asemaa musiikin historiassa.

Helanderin mukaan pitää olla tarkka, että historialliset faktat pitävät paikkansa. Hänelle on tärkeää myös avata musiikkia ja ohjata yleisöä kuulemaan ja kokemaan musiikkitekstuurin kerroksia.

– On hienoa saada soittaa esimerkkejä siitä, miten teokset on tehty. Esimerkiksi Debussyn Sumuja-preludi alkaa vasemman käden toistamalla C-duuriakordilla, jonka päälle oikea soittaa mustilla koskettimilla kuvioita. Kysyin yleisöltä, tietävätkö he, että Debussy osaa säveltää sumua. Soitin ensin hetken pelkkää vasemman C-duuriakordia, joka kuulostaa ihan tavanomaiselta, mutta kun siihen lisää oikean käden, syntyy realistinen vaikutelma sumusta. Jälkikäteen kollegani kertoi, että hänen piano-oppilaansa oli tullut soittotunnille innostuneena ilmoittaen, että hänkin haluaa tehdä sumua! Tämä oli minusta riemastuttavaa palautetta. 

Musiikin sisäinen palo

 – Olen kodista, jossa kukaan ei ole soittanut tai harrastanut kulttuuria. Uskon, että musiikin palo on kuitenkin aina ollut olemassa minussa sisäisesti. Kun kuulin pienenä radiosta urkujensoittoa, aloin heti kuvitella soittavani itse. Sitten kun kävin jossain missä oli piano, niin minua ei tahtonut saada pois sen äärestä: Luoja on luonut minuun vedon soitinta kohtaan. Äitini osti pianon, kun olin 12-vuotias, ja aloitin silloin soittamisen. Ensimmäinen opettajani oli kreikkalaissyntyinen Amalia Condou-Parviainen, joka oli opiskellut Yvonne Leféburen oppilaana Pariisissa. Amalian kotona oli paljon ranskalaisia levyjä, joita sain kuunnella. Hän kertoi minulle joskus, miten paljon Schumannin Karnevaalin esittäminen oli hänelle sisäisesti merkinnyt. Minusta tuntui sillä hetkellä, että koen sen saman, minkä opettaja kertoi kokeneensa.

Opiskelijana Sibelius-Akatemiassa

– Kun tulin Akatemiaan, minulla oli halu saada tietoa mahdollisimman monesta asiasta. Myöhemmin olen ajatellut, että olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa mihin keskittyä. Olisin halunnut esimerkiksi opiskella enemmän kieliä, tutustua rohkeammin eri alojen ihmisiin ja käydä enemmän eri yliopistojen yleisöluennoilla. Oli kiinnostavaa, kun Rautavaara ja Englund pitivät Akatemialla luentoja ja kommentoivat kohteliaasti toistensa teoksia. Teatterissa ja oopperassa kävin paljon, kaipaan kovasti Aleksanterin teatterin tunnelmaa. Konserteista ajattelin joskus, että niissä oli vähän etäinen, irrallinen olo, koska kuulija oli niin kaukana esittäjistä. Tällaista tunnetta ei tullut oopperassa tai teatterissa.

Emil Gilelsin unohtumaton konsertti

– Schumannin Sinfoniset etydit hänen esittämänään oli jotain niin hienoa, etten ollut koskaan kuullut sellaista. Varsinkin toiseksi viimeinen variaatio oli kuin luonnon ääniä, ihmeellistä huminaa. Brahmsin Paganini-muunnelmat olivat myös unohtumattomat. Gilels nosti kätensä korkealle ja tiputteli teeman sävelet osuen suurin piirtein joka kerta harhaan. Aina kädet nousivat kuitenkin rohkeasti yhtä korkealle – ja osuivat yhtä rohkeasti pieleen. Suuren pianotaiteilijan peräänantamattomuudessa oli jotakin todella vaikuttavaa!

Lempeän tiukka opettaja

– Olen aina ajatellut haluavani olla opettaja, joka soittaa niin paljon kuin pystyy. En ole koskaan sanonut olevani pianotaiteilija, minusta Vladimir Horowitz ja Gilels ovat sellaisia. Vierastan ylipäänsä sanaa taiteilija. Olen pianisti, jolle taide on tärkeää, elinehto. Olin opintojeni osalta pätevä soitonopettaja jo, kun aloitin Akatemiassa. Sain opiskeluaikana olla työssä Espoon musiikkiopistossa ja pääsin myös tutkintolautakuntien jäseneksi. Se oli hyvää koulutusta työelämää varten. Espoossa opin tuntemaan legendaarisen pianopedagogin Ritva Lehtelän, joka antoi oman tyttärensä oppilaakseni. Se oli aikamoinen kunnianosoitus nuorelle opettajalle. Kun olen seurannut musiikkioppilaitosten toimintaa, olen huomannut, että muutoksia tulee noin 10 vuoden välein: ensin rakennetaan systeemi ja sitten se puretaan. Lähivuosina musiikkiopistoihin pitäisi saada enemmän lapsia mukaan helpottamalla vaatimuksia. Opistoon pitäisi ottaa sellaisiakin, joilla ei ole niin sanottuja luontaisia avuja – jos heillä on motivaatiota. On alkanut tuntua kohtuuttomalta, että esimerkiksi lukioikäiseltä vaaditaan tasosuorituksessa etydi ja sävellyksiä viideltä eri tyylikaudelta, jotka soitetaan ulkoa samalta istumalta. Tämä on valtava ohjelma, varsinkin jos oppilas ei tähtää ammattiin ja haluaa vain harrastaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että opettajan tulee hallita kaikki tyylit ja olla hyvin ammattitaitoinen. Hänellä tulee olla kaikki valmiudet kohdata eritasoiset oppilaat, myös erityislahjakkaat. Yritän itse olla lempeä ja kuunteleva oppilaita kohtaan, mutta opettaa pianonsoiton salat niin hyvin ja tarkasti kuin mahdollista. Opettajan korkean ideaalin takia oppilasta ei pidä kuitenkaan pakottaa johonkin muottiin. Opettajan ammattitaitoa on tunnistaa kunkin oppilaan herkkyysalue. Näitä taitoja ei oikein opeteta missään, ne opitaan käytännössä, Helander kertoo.

Uran huippuhetkiä

Uransa huippuhetkiksi Helander mainitsee tilanteen, jossa 10-vuotiaan ujon tytön äiti sanoi, että taidat olla hyvä opettaja, kun olet saanut tytön puhumaan. Tyttö sai vuositutkinnosta 12/25 pistettä.

– Kun sen jälkeen valmistauduimme tasosuoritukseen, ehdotin, että yrittäisimme saada siitä yhden pisteen enemmän. Kuinka ollakaan, tulos oli 13 pistettä ja tyttö hyppäsi ilmaan riemusta. Se on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Ja tietysti se, kun oppilaani Joel Papinoja voitti Madetoja-kilpailun. On ollut myös hienoa nähdä oppilaitani soittamassa isoja pianokonserttoja orkesterin solistina. Viime keväänä yksi oppilas toi minulle kevätsoittajaisissa basilikaruukun. Kiitin häntä ja mietin mitä hän vielä siinä seisoo, kunnes ymmärsin, että hän halusi vielä halata ja odotti sitä. Tällaiset arkipäivän pienet ilmaan hypyt ja halaukset ovat tärkeitä saavutuksia.

Helanderin mukaan opettajalle on ensiarvoisen tärkeää vaalia omaa soittoinnostusta. Innostus on se, joka tarttuu oppilaaseen. Oppilaan kannalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka soittaminen on tärkeää, se ei ole suurempaa kuin itse elämä.

 

Teksti:  Milla von Weissenberg
Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian opiskelija ja mukana alumnimentorointiohjelmassa.
Lisätietoja Sibelius-Akatemian alumniyhteistyöstä

 

 

 

 

 

 

 

Asiasanat