Työkulttuurin kysymykset koreografian koulutuksessa

|
Blogi

Taiteellisen työskentelyn olosuhteet, työhyvinvointi, vallan ja vastuun kysymykset luovissa työprosesseissa ja taiteen kentällä ovat herättäneet laajaa keskustelua viime aikoina. Mielenkiintoa herättää myös se, millä tavalla näihin teemoihin suhtaudutaan ja miten niiden käsittely on läsnä koulutuksessa. Kuvaan seuraavassa joitakin lähtökohtia, tavoitteita ja käytäntöjä, joissa näitä teemoja käsitellään Teatterikorkeakoulun koreografian maisteriohjelmassa. 

Taiteilijat tekevät työtään aina joissakin historiallisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa, kokonaisvaltaisesti omasta persoonallisuudestaan ja ruumiillisesta maailmassa-olemisen tavastaan käsin. Siksi näen, että taiteilijoiden työkulttuurin, vallan ja vastuun kysymysten käsittely opetuksessa ei ole vain yksittäisten asiaa käsittelevien tuntien tai luentojen asia, tai yleispätevästi ratkaistavissa jollakin tietyllä sabluunalla, vaan kokonaisvaltainen ja muutoksenalainen aihepiiri, jonka käsittely sisältyy koko opetuksen eetokseen ja tavoitteisiin. 

 

Opetussuunnitelma ohjaa koulutuksen sisältöjä

Koulutuksen suunnittelua ohjaa juuri uudistettu opetussuunnitelma, jonka keskeiset tavoitteet on tiivistetty seuraavasti: 

”[ ] Opinnot kehittävät opiskelijan itsenäistä taiteilijuutta, syvällistä ja kriittistä ymmärrystä koreografisen taiteen ja nykyesityksen ajankohtaisista kysymyksistä, käytännöistä ja käsitteistä sekä taiteen, yhteiskunnan ja ympäristön vuorovaikutuksellisista suhteista. Ohjelman pedagogisessa orientaatiossa korostetaan sanojen ja tekojen jakamisen tilaa, monimuotoisuutta, vuorovaikutuksen ja yhteistyön keskeisyyttä, opiskelijan itsenäisen työskentelyn ja vastuullisuuden ohella. Opinnoissa painottuu taiteellisen tutkimuksen orientaatio sekä ajankohtaisen tutkimuksen ja taiteen lähestymistapojen soveltaminen opintosisältöihin. [ ]” 

Opetussuunnitelman tavoitteet perustuvat analyysille taiteen historiallisista muutoksista ja ajankohtaisista kehityssuunnista ja ne jalkautuvat käytäntöön koulutuksen sisällöissä ja opiskelemisen kulttuurissa. Edellä olevassa sitaatissa heijastuu mielestäni kolme nykytanssin historiallista muutosta, kehityssuuntaa sekä yliopistotasoille pedagogialle keskeistä seikkaa: ymmärrys, jakaminen ja tutkimuksellinen orientaatio. Lähtökohtana on opetuksen tavoitteiden ja menetelmien avoin ja läpinäkyvä artikuloiminen ja viitekehystäminen. Tästä puolestaan seuraa käytännön ja teorian toisiaan tukeva liitto.

Kentän todellisuutta huomioiden on uudessa opetussuunnitelmassa taiteen toimintakentän opetusta entisestään lisätty kahden opintopisteen verran. Ensimmäisenä vuonna opintojen fokuksessa on historiallisen perspektiivin laajentaminen ja tutustuminen ajankohtaisiin taiteenalan tavoitteisiin ja menetelmiin, omien aiheiden löytäminen ja työstäminen sen tueksi, jotta kukin opiskelija pystyisi artikuloimaan taiteellisia lähtökohtiaan ja kehittämään menetelmiään dialogisesti työryhmiensä kanssa. 

Tuotannolliset opinnot ja taiteellistuotannollinen ajattelu sekä ryhmädynamiikan, kollektiivisen, kollaboratiivisen ja yhteisöllisen työtavan teemat painottuvat ensimmäisen vuoden loppuun ja toisen vuoden alkuun. Taideyliopistossa on myös työelämälehtorien vetämiä työelämäopintoja sekä Teakin yhteisten opintojen keskuksen tarjoamia kursseja, jotka täydentävät tärkeällä tavalla koulutusohjelmien tarjontaa työtapatietoisuuden ja -kykyjen suhteen. 

 

Ammatillista dialogisuutta kehittämässä

Taiteen ja taiteilijoiden moninaiset esteettiset ja yhteiskuntapoliittiset pyrkimykset samoin kuin suunnittelijoiden ja esiintyjien roolien ja yhteistyötapojen lukuisat variaatiot vaativat hyvää kykyä ymmärtää, sanoittaa ja jäsentää sekä omia että yhteisiä tavoitteita. Tätä taiteellisten tavoitteiden tunnistamisen, työskentelytapojen sekä menetelmien kehittämisen ja reflektoinnin vaikeaa taitoa harjoitetaan läpi opintojen ja se luo pohjan ammatillisen toiminnan dialogisuudelle, vastuullisuudelle ja luovalle vuorovaikutukselle. Oletus on, että mitä enemmän tietää, taitaa ja ymmärtää, sitä paremmin kykenee avoimeen vuorovaikutukseen työryhmien kaikkien jäsenten kanssa.

Tieto- ja taitopohjaa sekä reflektoinnin kykyä kehitetään tiedollisissa opinnoissa (mm. koreografian historia ja teoria, nykyesityksen estetiikka ja teoria) sekä neljässä erilaisessa yhteistyökombinaatiossa toteutettavassa taiteellisessa prosessissa. Kaikki koreografiakäsitteen ja koreografin roolin historialliset kehitysvaiheet sisältävät taiteellisten kysymysten ja esteettisten arvoarvostelmien lisäksi myös työskentelytapoihin sisältyviä vallan ja vastuun käytäntöjä, joita pyritään yhä intensiivisemmin opinnoissa hahmottamaan ja tiedostamaan. 

Tanssin historian ja nykypäivän peilaaminen Jo Butterworthin didaktis-demokraattisen mallin kautta (Butterworht 2009, 187-188) antaa hyvän pohjan ymmärtää taiteellisten prosessien ja tavoitteiden yksilöllisyyttä sekä sitä, että kaikki työskentelyprosessit organisoituvat aina jollakin, reflektoitavissa olevalla tavalla. Samalla se antaa myös työkalun ymmärtää, että vaikka tietyt, ajassa olevat megatrendit ja yhteiskunnalliset keskustelut vaikuttavat voimakkaasti ja niihin tulee ottaa kantaa, taiteen historia ei ole yksi lineaarinen prosessi, vaan singulaaristen tavoitteiden moninaisuus.  

Kunkin teoksen on löydettävä omat keinonsa taiteellisten kysymystensä käsittelyyn. Jokainen prosessi vaatii perinpohjaista työstämistä, jossa suunnittelevien ja esiintyvien taiteilijoiden luova vuorovaikutus on oleellista. Tästä on seurannut myös tarve löytää, sanoittaa ja menetelmällistää erilaisia työskentelytapoja, joissa prosessin aikaiset roolit ja vastuut pyritään hahmottamaan ja tuomaan avoimesti keskustelun ja neuvottelun alaisiksi. Taiteenalakohtaisista valtapositiosta, työryhmärooleista ja työtavoista kannustetaan keskustelemaan ja sopimaan jokaisen työprosessin aluksi ja tarpeen mukaan myös prosessin kuluessa.

 

Koulutusalakohtaiset sisällöt ja valtapositiot puhuttavat

Erityisen jännitteistä viime vuosina on ollut suunnittelevan koreografin ja esiintyvän tanssijan suhteen määrittely yhteisessä luovassa prosessissa. Koska historiallisesti suunnittelevan koreografin rooliin on liittynyt valta-asema esiintyvään tanssijaan nähden, on koreografin roolia, samoin kuin koreografian koulutusohjelman olemassaoloa, pohdittu, kyseenalaistettu ja haastettu monin tavoin.

Vastakkaisasettelun sijaan koreografian opinnoissa lähdetään yhteistoimijuuden ajatuksesta, silti säilyttäen mahdollisuus keskittyä työprosessissa eri näkökulmien ja sovittujen vastuiden kautta teoksen, esityksen ja koreografian kysymyksiin.

Esiintyvän tanssitaiteilijan koulutukseen on jo pitkään kuulunut itsestään selvästi oman ilmaisevan ja luovan toimijuuden lähtökohta, sekä myös koreografinen ja dramaturginen lähestymistapa itsenäiseen teossuunnitteluun. Esittävässä taiteessa vasta esiintyjän artikulaatio ja ymmärrys luovat katsojalle avautuvan merkitysmaailman, ilman sitä ei teosta luovassa prosessissa synny eikä sitä ole. Esiintyjä toimii mahdollisten suunnittelijoiden/ koreografien/ohjaajien kanssa ajattelevana luovana osapuolena teoksen kehittymisessä ja vastuullisena tulkitsijana sen esityksissä.

Vastaavasti koreografin koulutukseen on pitkään itsestään selvästi kuulunut vastuu siitä, että kykenee luovaan ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen kaikkien osapuolien kanssa.  Tähän liittyy vastuu lähtökohtien ja tavoitteiden avoimesta jakamisesta ja yhteisestä kehittelystä, menetelmien vuorovaikutteisesta kehittämisestä, palautteen antamisen ja vastaanottamisen käytännöt, sekä työn organisoimiseen ja tuotantoon liittyvistä vastuista neuvottelu ja sopiminen. Koulutukseen kuuluu myös aikaa vievä paneutuminen koreografian tekemiseen liittyviin teoreettisiin, historiallisiin, kehollisiin ja yhteiskunnallisiin kehyksiin. 

Tämän ekspertiisin harjoittaminen on elämän mittainen projekti, johon kietoutuu esiintyjän taidon kysymyksiä yhtä lailla kuin koreografian kysymyksiä kietoutuu esiintyjän taitoihin.

On selvää, että nykymaailmassa nämä taidot, roolit ja positiot usein yhdistyvät yhdessä ja samassa ihmisessä tai vaihtelevat työryhmittäin. 

Taiteenalojen disiplinääristen rajojen liudentuminen on entisestään kiihtynyt 2010-luvulla, samoin kuin esimerkiksi 1960-luvulta lähtien koreografisten käsikirjoitusten myötä koreografian paikantumisen ja tekijyyden kysymykset ovat olleet jatkuvassa muutoksen tilassa. 

Tähän tilanteeseen on taiteen koulutuksessa ja kentällä reagoitu eri tavoin. Yhtäältä opetussisältö- ja valtakysymyksiin on haettu ratkaisua koulutussisältöjen, näkökulmien ja ohjelmien yhteen sulauttamisesta.  Toisaalta on haettu (taiteellisen) tutkimuksen kautta avautuvaa tarkempaa artikulaatiota ja erikoistumista sekä opiskelija-, että opetussisältötasolla.  Mielestäni on hyvää ja arvokasta, että tanssitaiteen maisteriohjelmia on olemassa useampia ja erilaisilla profiileilla Euroopassa ja globaalisti. Kukin vastaa näihin kysymyksiin hieman eri tavoin ja pyrkii kehittämään alaa tavoitteidensa mukaisesti.

 

Taiteellisia prosesseja harjoittelemassa

Teatterikorkeakoulun koreografian maisteriohjelmassa opiskelija keskittyy erityisesti koreografian perinteeseen ja nykypäivään sisältyvään tietoon ja mahdollisuuksiin. Hän yrittää hahmottaa taiteellisen, materiaalisen ajattelun luonnetta, koreografisen ilmaisukielen kehkeytymisen edellytyksiä ja ymmärtää, millaisilla rakenteellisilla, abstrakteilla ja konkreettisilla tavoilla koreografinen esitys rakentaa merkityksiään. 

Taiteellisissa prosesseissa tulee esiin sen pohtiminen ja jäsentäminen, millaista teosmuotoa ja teosajattelua erilaiset työskentelytavat ja työryhmät ehdottavat tai mahdollistavat. Kysytään, millaista koreografista ilmaisua on mahdollista luoda täysin kollektiivisella jaetun tekijyyden työtavalla tai kollaboratiivisella, taiteenalaroolien vastuiden työtavalla? Entä mitä mahdollistaa kunkin roolin ekspertiisiä ja itsenäisyyttä korostava työtapa tai työskentely yhteisöllisistä ja inklusiivisista lähtökohdista? 

Jokaiseen työtapaan liittyy omat mahdollisuutensa, haasteensa ja ongelmansa. Jotta perinteisempää työnjohdollista toimintatapaa sekä oman koreografisen muotoajattelun kehittymistä voisi harjoitella, se vaatisi sen mahdollistavan työtilanteen. Vastaavasti kollektiiviseen ja valtasuhteiltaan tasa-arvoiseen työskentelyyn liittyvien toimintatapojen harjoittelu, valta- ja vastuukysymysten käsittely käytännössä edellyttäisi kaikkien osapuolien hyväksymään työtapaa. Olisi hienoa, jos kaikkia työtapoja ja lähtökohtia voisi kokeilla ja harjoitella opintojen kuluessa. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu, sillä työryhmät koostuvat yksilöistä, erilaisista tavoitteista ja toiveista. Viime vuosina erityisesti paine kollektiiviseen työtapaan ja disiplinääristen näkökulmien erojen häivyttämiseen on ollut tuntuva, ja monet prosessit ovat painottuneet tähän suuntaan. Kaikkia työtapoja pyritään kuitenkin käsittelemään vähintään tiedollisesti ja kontekstuaalisesti, jos prosessien monipuolisuus aina toteudu.

Taiteellisen prosessin kokonaisvaltaisuuden ymmärtämistä tukee se, että jo ensimmäiseen sooloprosessiin liittyy taiteellisen ennakkosuunnittelun harjoittelu ja taiteellisen prosessin reflektio. Prosessiin sisältyy taiteellisen aiheen sekä referenssien määrittely ja rajaus sekä jatkuva työstäminen prosessin aikana, ehdotus työskentelymenetelmiksi, työskentelyn aikatauluttaminen, tuotannollisista olosuhteista neuvotteleminen ja resurssien jakaminen kollegoiden kesken, prosessin reflektio, esittely ja käsittely yhdessä sekä teosanalyysi. 

Yhteisesti jaettu prosessireflektio toistuu erilaisin painotuksin kaikissa taiteellisissa projekteissa samoin kuin yksityiset ja kollektiiviset erilaiset ohjaus, mentorointi ja palautetilanteet. Tavoite on, että edellisten projektien, opinnäytteiden tai vuosikurssien löytämät hyvät käytännöt tai kohtaamat ongelmat tulevat hyödynnetyiksi uutena kokemustietona ja oppimateriaalina. 

Työskentelytapojen aktiivinen pohtiminen ja kehittäminen on jotakin, johon ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua tai valmista lopputulosta. Valistunut keskustelu ja hyvien keinojen, turvallisten ja rohkeiden tilojen vaaliminen ja halu löytää kaikkia osapuolia kunnioittavia lähtökohtia ja toimintatapoja on tullut jäädäkseen taiteen kentälle. 

Kirsi Monni, koreografian professori

 

Viitatut lähteet:

https://www.uniarts.fi/sites/default/files/TK_Opetussuunnitelma_2019-202...

Butterworth, J & Wildschut, L. : Contemporary Choreography: a critical reader. Routledge 2009, Taylor & Francis Goup.