Photo: pixabay.com
Paluumuuttaja yllättyy tunteistaan. Jälleen kerran taide auttaa.

Tässä voi tuunata miniroskiksen

|
Blogi

Paluumuuttaja yllättyy tunteistaan. Jälleen kerran taide auttaa.

Itken passintarkastuksessa. Nyyhkytän asettaessani läppärin hihnalle turvatarkastuksessa. Viimeiset itsepäiset kyyneleet valuvat pitkin poskia koneen rullatessa kiitoradalle. Noustessamme Lontoon Gatwickista kohti pilviä olen jo nukahtanut.

Herään kuulutukseen, joka kertoo lähestyvästä laskeutumisesta Helsinkiin. Ikkunasta näkyy metsää.

Tunnustelen sielunelämäni tilaa. Ei signaalia. Itku on väistynyt, olo on raukea. Vilkaisemme mieheni kanssa toisiamme. ”Tervetuloa kotiin,” hän kuiskaa. Tunnistan äänessä ironiaa.

Ei tämä ole koti. Ei ainakaan vielä. Tai enää. Tämä on Suomi – maa, joka oli kotimme seitsemän vuotta sitten. Ennen Lontoota. Ennen kaikkea sitä ja kaikkia niitä, joiden taakse jättämistä itkin Gatwickin turvatarkastuksessa. Meidän tehtävämme on nyt tehdä tästä jälleen koti itsellemme. Mutta juuri tällä hetkellä, astuessamme ulos hyiseen vappupäivään, minulla ei ole aavistustakaan, mistä edes aloittaa.

Maistelen termiä, jota käytetään kategoriasta, johon yhtäkkiä tajuan kuuluvani: paluumuuttaja. ”Ulkomailta Suomeen muuttava ulkosuomalainen, joka on asunut Suomen rajojen ulkopuolella ja palaa takaisin Suomeen.” Virkakieltä, joka täsmällisyydessään kätkee kaiken merkityksellisen.

Luin artikkelin, jossa väitettiin, että useat ulkomaankomennukselta Suomeen palaavat jättävät työpaikkansa vuoden sisällä paluumuutosta. Kollegani kertoo, että hänellä kesti lähes kaksi vuotta tuntea olonsa taas normaaliksi Suomeen paluun jälkeen.

Ehkäpä on niin, että ulkomaille lähtevä on paremmin valmistautunut kohtaamaan ihan mitä tahansa kulttuurishokin ja monimutkaisen byrokratian väliltä. ”Kotiin” palaava yllättyy tunnemyräkästä. Seitsemän vuoden salmiakin, ruisleivän ja saunan kaipuun jälkeen en odottanut kokevani itseäni näin totaalisen ulkopuoliseksi.

Viikon kuluttua vappupäivästä olemme asettuneet uuteen kotiimme. Maanantai-iltana istumme konsertissa. Lepo Sumeran sävelkieli koskettaa slaavilaista sydäntäni. Tunnen outoa tuttuutta. Illalla luen Merete Mazzarellaa. Jostain syystä kirjailijan kuvaus elämästään Töölössä tuntuu rohkaisevalta. Mehän olemme melkein naapureita!

Onko minussa syntymässä kuulumisen tunne (a sense of belonging)? Tätäkö on taiteen hyvinvointivaikutus?

Lounaalta palatessani lähes kompastun kirjaston pop up -poistomyyntipisteeseen ja ostan itseni kahdella eurolla onnelliseksi.

Finlandia-talon kulmilla valmistellaan ulkoilmatapahtumaa. ”Tässä voi tuunata itselleen miniroskiksen,” luonnonsuojelujärjestön esittelijä ilmoittaa. Vaikka ajatus pinkistä biojäteastiasta kutkuttaa, päätän kuitenkin rientää takaisin työn ääreen halki kesään heräävän Töölönlahden puistikon. Laulattaa.