Riskin ottamatta jättäminenkin on riski

|
Blogi

Milloin viimeksi sinä otit riskin? Miltä riskinotto näyttää työssäsi tai opinnoissasi, taiteessasi tai ihmissuhteissasi?

Määritelkäämme ’riski’ Wikipedian ehdotuksen mukaisesti siten, että johonkin tavoittelemisen arvoiseen asiaan liittyy myös mahdollisuus epäonnistumisesta ja/tai kielteisestä lopputuloksesta.

Riskinotto on siis päätös, joka tehdään tietoisesti ja ilman takeita siitä, mihin päätös lopulta johtaa.

Pomminvarmoja suunnitelmia vai puoliraakoja ideoita?

Törmäsin hiljattain analyysiin, jonka mukaan suomalaiset arkkitehtitoimistot hävisivät Guggenheim-kilpailussa, koska eivät kyenneet tarjoamaan tuomariston mielestä tarpeeksi villejä ideoita. Helsingin Sanomissa (HS 14.1.2015) haastateltujen arkkitehtien mukaan Guggenheim-finaalista pudonneet suomalaistoimistot kompastuivat kulttuurieroon kilpailutehtävää tulkitessaan. Siinä, missä suomalaiset pyrkivät konkreettiseen ja toteutettavissa olevaan esitykseen, kansainvälinen tuomaristo haki puoliraakoja visioita siitä, mitä museo voisi olla.

Suomalaisarkkitehtien kohtalo tuntuu karulta. Jäin miettimään, ymmärsivätkö suomalaiskilpailijat tehtävänannon väärin vai oliko varman päälle pelaaminen riski, jonka kilpailijat tulivat ottaneeksi pyrkiessään turvaamaan paikkansa auringossa.

Ei mutkia suoriksi!

Tutkijanurani tuskaisimmat oppitunnit ovat liittyneet sen hyväksymiseen, että tutkimus ei koskaan suju kitkattomasti. Tie on parhaimmassakin tapauksessa mutkainen. Vaikka kiinnostavimmat asiat eivät välttämättä synny vahingossa, vanhat ladut johtavat harvoin uusiin oivalluksiin.

Riskinotto on siis hinta, jonka tutkija ja taiteilija hyväksyy maksavansa pyrkiessään tieteellisiin tai taiteellisiin päämääriin, joita pitää tavoittelemisen arvoisina.

Hinta tuntuu usein korkealta, sillä elämä hyvinvointiyhteiskunnassamme perustuu pitkälti riskien minimointiin. Ideanraakileiden sijaan vaadimme käytännöllisiä esityksiä. Kavahdamme riskialttiita kokeiluja ja pelaamme varman päälle – vaikka se sitten tarkoittaisikin vanhaan ja huonompaan tyytymistä.

Varokaa heikkoja jäitä (ja vääriä vastauksia!)

Millä tavoin riskit näkyvät ja kuuluvat Taideyliopiston arjessa?

Keskitymmekö opetuksessamme virheiden eliminointiin? Vai tarjoammeko opiskelijoille eväitä selvitä mokista? Odotammeko omien (tai edustamamme tyyli-/ajattelusuunnan) arvojen, käytäntöjen ja työtapojen monistamista? Vai vaadimmeko niin itseltämme kuin opiskelijoilta jatkuvaa reflektiota ja kriittisyyttä? Varoitammeko riskeistä vai yllytämmekö niihin?

Entä riskinotto ja arviointikäytäntömme? Saako papukaijamerkin vain ’oikein’ tekemisestä? Palkitaanko tenttivastauksessa omilla aivoilla ajattelusta, argumentointivirheen uhallakin? Onko uusia ilmaisutapoja tavoittelevalla tutkinnonsuorittajalla varaa ratkaisuihin, joihin sisältyy mahdollisuus epäonnistumisesta?

Muutokseen liittyy vääjäämättä riskejä. Toisaalta, muuttumattomuuskin, riskin ottamatta jättäminen, on riskialtista. Mitä varhaisemmassa vaiheessa elämää ja opintoja sen tajuaa, sitä parempi.