Photo: https://pixabay.com/
Nyt meni hermo! Tutkijan hurja ehdotus: epistemologia ja kriittinen reflektio vastalääkkeeksi tunneorgioihin?

Koulutus tarjoaa vastalääkkeen tunneorgioihin

|
Blogi

Mökkilaiturilta käsin se kaikki tuntui kaukaiselta. Hämmentävältä, oudolta, yliampuvalta. Kaikki tuo huuto ja riitely, raivo ja mustamaalaaminen.

Pakolaiset. Polkupyöräilijät. Ydinvoimalat. Rasistit. Nettivakoilu. Avioliitto. Venäjä. Menoleikkaukset. Luomuruoka. Eikä yhteiskuntasopimuksesta tietoakaan.

Rauhoittukaa nyt hyvät ihmiset! Ulapalla ulisee kuikka.

Kaupunkiin palattua sitä ei voi enää paeta. Viimeistään vilkaisu Facebookin virtaan karistaa kesäisen raukeuden rippeet.

Koko kansakunta tuntuu taistelevan, huutavan, äksyilevän, syyttelevän, osoittavan mieltään. Tässä menee R-A-J-A. Sinä olet paitsi #väärässä, myös #tyhmämistäänmitäänymmärtämätönpiittaamatonjapaha.

Käyttäytyvätkö ihmiset aggressiivisemmin kuin ennen? Puhuvatko he toisilleen ja toisistaan kärkevämmin kuin viime vuonna? Onko syy somessa, taloudellisessa ahtaudessa, terrorismin uhassa vai kylmässä kesässä?

En tiedä. Mutta olen totta totisesti iloinen uuden lukuvuoden alkamisesta. Sillä on vielä asioita, joiden voimaan uskon. Yksi niistä on koulutus.

Ei sillä, että tiede tai taide itsessään tekee kenestäkään tolkun ihmistä. Siihen vaaditaan paljon syvempää viisautta. Äitini kutsuu sitä sydämen sivistykseksi.

Mutta taiteellisen herkkyyden ja tieteellisen ajattelun kehityksen voisi ainakin toivoa tarjoavan eväitä paitsi omassa ammatissa toimimiseen, myös viisaampaan elämiseen yleisemmin. Kuten nyt vaikka yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen.

Aloittakaamme kriittisyydestä, järjellisen vuorovaikutuksen kulmakivestä. Kuinkahan monta turhaa kahnausta olisi vältetty vanhan kunnon lähdekritiikin avulla. Mutta kuinka vastustaa kiusausta rakentaa mielipiteensä mehukkaiden huhujen pohjalle?

Sibelius-Akatemian yleisissä osaamistavoitteissa maisterin tutkinnon edellytetään antavan valmiudet  "tiedon systemaattiseen ja kriittiseen käsittelyyn sekä uusien ideoiden kehittämiseen ja soveltamiseen luovassa käytännön työssä". Samantyyppiset tavoitteet lienevät keskiössä myös muissa akatemioissa.

Jo tieto-opin perusteilla pääsee pitkälle, kun muistaa soveltaa niitä aktiivisesti maailmaan liittyvän tiedon käsittelyyn. Ei siis vain gradua tehdessä, vaan myös uutisvirrassa sompaillessa. Karismaattisin puhuja kun ei välttämättä ole paras johtaja. Eikä tunteisiin vetoava väite ole välttämättä tosi.

Toisaalta epistemologiaan tutustuva huomaa pian, että kaikki tieto on rajallista ja epätäydellistä. Se, että tunnustaa asioilla olevan monta puolta ei ole saivartelua tai takinkääntöä, vaan maailman monimuotoisuuden ja ihmisen rajallisuuden tunnustamista.

Maailma on harvemmin joko/tai; useimmiten se on sekä–että.

Lisäksi hyvin harvoista asioista voidaan tietää varmuudella kaikki ja nyt. Tämän tuntevat nahoissaan etenkin tutkijat. On toki turhauttavaa, ettei edes pitkän (ja kalliin) tutkimushankkeen jälkeen voida antaa tyhjentävää vastausta universumin ongelmiin. Usein voidaan vain arvioida todennäköisyyksiä tämänhetkisen ymmärryksen valossa.

Yliopisto pyrkii evästämään epävarmuuden ja rajallisuuden jäsennykseen ja käytännöllisten ongelmien ratkaisuun tällaisessa maailmassa. Yhtenä tavoitteena on, että saleissamme kypsyisi kansalaisia, jotka eivät ihan helposti lähde mukaan “kollektiiviseen tunneorgiaan”, josta toimittaja Sanna Ukkola viisaasti varoittaa. 

Pystyäkseen soveltamaan epistemologiaan ja logiikkaan liittyviä taitojaan ihminen tarvitsee aimo annoksen reflektiota eli oman ajattelunsa ja toimintansa kriittistä tarkastelua. Ja kas, sitäkin meillä opetetaan! Kriittisen reflektion oppiminen on nostettu esimerkiksi musiikkikasvatuksen tutkielmaopintojen tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Reflektion yhtenä ideana on sen myöntäminen, että minäkin voin olla väärässä. En siis vain kritisoi asioita ja muita ihmisiä, vaan punnitsen myös omia uskomuksiani. Minäkin saatan olla sokea tai tarkastella maailmaa omasta, kapeasta näkökulmastani.

Musiikkikasvatuksen tutkijat Heidi Westerlund ja Marja-Leena Juntunen (2013, s.10) ilmaisevat asian filosofi John Deweyn hengessä näin:

Reflektiivisyys voidaan nähdä jatkuvana prosessina, jossa epävarmuus ei ole uhka ja jossa uusia ajatuksia ja toiminnan tapoja jatkuvasti testataan. Reflektiiviseen prosessiin liittyy näin ollen olennaisesti riskinotto.

Niin varmaksi kuin itseni tunnenkin tästä asiasta, mielipiteestä tai toiminnasta, niin voi olla, että on olemassa myös vaihtoehtoisia ja varteenotettavia näkökulmia tai (hui!) jopa parempia ja kestävämpiä toimintatapoja.

Tällainen ajatusmoodi on varsin hyödyllinen – korjaan, välttämätön – nopeasti muuttuvassa ja kuohuvassa maailmassa, jossa pyhä viha voi kuohahtaa niin kaupan kassalla kuin poliittisessa debatissa.

Parhaimmillaan yliopisto tarjoaa mahdollisuuksia harjoitella kriittisyyttä, jota elämässä tarvitaan niin iskulauseille rakentuvaa järjestelmää kuin omille ennakkoluuloille perustuvia toimintatapoja kohtaan. Myös siksi koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ovat vakava uhka maamme hyvinvoinnille.