Nollasta sataan

|
Blogi

Kyllä me onnistumme.

Taideyliopisto(kin) pyrkii rekrytoimaan niin, että sekä henkilökunta että opiskelijat ovat parhaimmistoa. Elämään kuuluu erehtyminen, eikä missään, tässäkään, voida aina onnistua sataprosenttisesti.

Sääntöjen hetteikössä ja suomalaisessa byroslaviassa on omat esteensä hyvien pyrkimysten nopealle toteuttamiselle. Asiat jumiutuvat ilman kenenkään pahaa tahtoa, mutta voimme auttaa. Opettajien työhön kuuluu suunnitteleminen ja kokoustaminen, ja sitä voi tehostaa valitsemalla näkemystiimien jäsenet osin suoraan tiskiltä, virkeinä, tuoreina ja järkevinä. Kokemus kertoo puolestaan, kenen kokeneen kannattaa tuoda kokemuksen ääni tapaamisiin. Kukin kokous sujuu, kun ainoa nuija on puheenjohtajan kädessä, ja sitä myös käytetään: kun iso kokous lähtee lillukanvarsille, on se ohjattava aikatauluunsa – yksityiskohtaisemmille asioille perustettakoon pienemmät työryhmänsä. Kun professorointi, lehtorointi ja muu opetus saa tuekseen osaavan muun henkilökunnan, voi kukin antaa opetustaan innolla ja esteettä. Kaikki valinnat uusiksi työntekijöiksi ovat siksi koko yliopistossa kovin tärkeitä.

(Joskus ajattelen, että jähmeässä yhteiskunnassamme ei mikään voi koskaan onnistua sellaista seitsemääkymmentä prosenttia paremmin. Vaan kun menemme lavalle, ja esitys osuu nappiin, räjähtää prosenttipankki ulos laskennallisista rajallisuuksistaan. En itse käytä ilmaisua ”110-prosenttisesti”, mutta ne, jotka käyttävät, tarkoittavat tätä.)

Kolmen erilaisen akatemian kuvat, sanat ja sävelet opetetaan opiskelijoille, joilla on taloon saapuessaan hyvin erilainen nuoruus takanaan, mitä omaan alaan valmistautumiseen tulee. Paradoksien yliopisto pyrkii vauhdittamaan kaikki sataan lasissa ennen kovaan maailmaan pullahtamista, mutta missä on ollut kenenkin vauhdin alku, se on hyvin lajikohtaista ja yksilöllistä. Viulisti on saattanut vääntää jo nelivuotiaasta, kun taas teatteriala keksitään omaksi pyrkimisen kohteeksi ehkä vasta lukioikäisenä. Viuluun pitää olla järkyttävät tekniset valmiudet jo ennen alan akatemiaa, mutta näyttelijäksi valikoituvan kohdalla mitataan sisään otettaessa aivan erilaisia ominaisuuksia.

Yksi viedään nollasta sataan kahdessakymmenessä vuodessa, toinen viidessä ja puolessa? Kärjistän hieman turhaan. Vaikkei näyttelijän ammatista kiinnostunut olisikaan… no niin, siinä se on. Jokin on tehnyt ihmisestä kiinnostuneen, ja siksi hän hakeutuu taloomme. Nelivuotiaana aloittanut viulistimme sitten? Onko ollutkin yhteisöllinen pakko kitkuttaa? Onko ollut oma tahto sisäistää musiikki? Portillamme toivottavasti tahto ja sielu merkitsevät paljon, ei vain tekninen taituruus. Jouko Turkka rienasi aikoinaan pääsykokeita: ”Keskinkertaaset kattoo portilla, kekkä nerot pääsee sisään”, ja asetti lautakuntiemme riman korkealle. Että ketkä valitaan. Lautakuntiin.

Kyllä me seitsenkymmenprosenttisesti aina onnistumme. Mutta nyt meillä on kova haaste. Vuosi 2016 on oikeastaan se, jolloin muualtakin päin katsotaan, onko eri akatemioidemme kuherrusvuosisto onnistunut; saammeko Taideyliopistossa mitään yhteistä aikaan. Koska korkealta ja strategisesti säätäen tämä ei tunnu onnistuvan, mietin, voisiko lähteä siitä, että opiskelijamme tutustuisivat enemmän toisiinsa, tehtäisiin jotain pienimuotoisempaakin yhdessä. Olisiko teatterin puolella halukkuutta laulaa? Etsi soittajia musiikin puolelta. Kapuluokka järjestää SibaFestin yhteydessä klubi-illan 3.2.2016. Ajattelimme, että haluaisivatko jotkut näyttelijät tehdä sinne sketsejä klasarista, haluaisivatko jotkut laulaa jotakin vaikka ihan herkkää. Ja kuviakin saa tuoda.

Ottakaa yhteyttä. Löydymme kaikki uniarts-osoitteillamme.