Photo: Tani Simberg
Bis zum Tod (2014).

Rasmus Slätis kannustaa opiskelijoita itsevarmuuteen

Kansainvälisesti menestyneestä Nya Rampen – teatteriryhmästä tuttu Rasmus Slätis ohjaa TeaKille Adress-nimisen näytelmän, jossa esiintyy ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen opiskelijoita. Slätis itse valmistui TeaKin ruotsinkieliseltä näyttelijäntyön linjalta – tuttavallisemmin S:ltä – vuonna 2007 ja on sittemmin toiminut muun muassa Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Suomessa.

S:lle Slätis pääsi heti ensimmäisellä yrittämällä. Sitä ennen hän oli tehnyt harrastajateatteria ystäviensä Jacob Öhrmanin ja Elmer Bäckin kanssa, jotka kumpikin pääsivät TeaKiin samana vuonna.

- Sisäänpääsy oli tietysti aivan huikea juttu, mutta huikeinta oli se, että me kaikki kolme päästiin samaan aikaan. Me päätimme jatkaa yhdessä teatterin tekemistä opiskelujen aikana ja opiskelujen jälkeen. Tällä tavoin harrastajaryhmästämme Nya Rampenista tuli ammattilaisteatteri.

Näyttelijä muistaa olleensa opintojensa alussa epävarma ja pelänneensä muiden opiskelijoiden olevan varmempia, parempia ja kauniimpia kuin hän. Ensimmäisien vuosien aikana Slätis yrittikin sisäistää ajatuksen itseään varten opiskelusta, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.

 - Tavallaan taistelen yhä samojen tuntojen parissa pohtiessani, minkä takia teen teatteria. Pidän tärkeänä sitä, että tekemiseni kumpuaa omasta kiinnostuksestani eikä siitä, että haluaisin todistella muille jotain. Tämän asian käsitteleminen on yksi tärkeimmistä TeaKissa oppimistani asioista.

Euroopan valloitus

Valmistumisen jälkeen töitä oli tiedossa noin pariksi vuodeksi, sillä Slätis oli kumppaneineen sopinut yhteistyöstä Malmössä vaikuttaneiden Anders Carlssonin ja Markus Öhrnin kanssa. Produktioita oli tiedossa myös Vaasassa ja Helsingissä.

- Työtä oli heti, mutta se ei tullut ulkopuolelta vaan meidän omasta aloitteestamme. Ehdotimme juttujamme tuntemillemme teatteri-ihmisille, jotka auttoivat meitä ottamalla meidät esiintymään teattereihinsa.

Slätis on myös luotsannut ruotsinkielistä ylioppilasteatteria Studentteaternia sekä tehnyt useita pienempiä juttuja siellä täällä. Enimmäkseen häntä on kuitenkin työllistänyt nykyisin Berliinissä kotipaikkaansa pitävä Nya Rampen.

- Nya Rampen siis alkoi harrastajaryhmänä. Halusimme tehdä sellaista teatteria, jota itse katsoisimme. Tarkoituksemme oli kokeilla rajoja teatterin ja muiden taiteenlajien suhteen. Miten voi esimerkiksi liittää musiikkia esitykseen ilman, että siitä tulee musikaali. Kuljimme aluksi tietämättämme melko brechtiläisiä polkuja. TeaKin myötä meille tuli kuitenkin artikuloituneempi suhde toimintaan.

Slätiksen opiskeluaikoina S:llä oltiin kiinnostuneita kansainvälisyydestä, mutta trendi ei vielä tuolloin ollut niin yleinen kuin nyt. Slätis uskookin, ettei kansainvälisiä kontakteja tai tuotantomalleja pysty tekemään suunnitellusti ja rakenteellisesti, vaan niiden pitää syntyä aidosta kiinnostuksesta.

- Uskon, että kiinnostus meidän estetiikkaa kohtaan vei meitä eteenpäin – ei niinkään se, että olisimme osanneet myydä itsemme jotenkin tosi hyvin.

Viimeiset viisi vuotta ovat olleet menestyksekkäitä Nya Rampenille. Ruotsalaisen Institutet-ryhmän kanssa yhteistyössä syntynyt Conte D’Amour – esitys voitti pääpalkinnon Saksan Impulse-teatterifestivaaleilla, ja alkuperäisjäsenen Elmer Bäckin taannoisesta pääroolista brittiohjaaja Peter Greenawayn elokuvassa Eisenstein in Guantanamo uutisoitiin laajalti.

Slätiksellä oli myös pieni rooli kyseisessä elokuvassa. Hän kertoo kokemuksen olleen hieno, mutta roolin pienuuden takia kuitenkin melko pintapuolinen. Yhtä kaikki nyt Slätis kokee olevansa uransa risteyskohdassa.

- Juuri tämä hetki lienee koko urani haastavin. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että jotain uutta pitäisi tapahtua. Tämä on valmistumiseni jälkeen ensimmäinen kerta kun työlle pitää löytää uusi tavoite ja merkitys – työtä toki on, mutta pitää miettiä, mihin suuntaan sitä haluaa viedä.

Tuleville näyttelijöille

TeaKilla saa 8.10. ensi-iltansa Slätiksen ohjaama Adress-näytelmä, jonka hän on dramatisoinut Henrik Tikkasen Osoitetrilogian pohjalta. Slätiksen vetämän kurssin tarkoituksena on tutkia, mitä näytteleminen on silloin kun siihen suhtautuu demonstratiivisesti eikä psykologisesti.

- Teatteriteknisesti voin opettaa, miten suhtautua tilaan ja miten suhtautua kehoon osana tilaa. Toivon antavani opiskelijoille työilmapiirin, jossa he voivat tutkia jotain, eikä vain tehdä asioita tyydyttääkseen minua. Kuten sanottu, se oli itselleni vaikea juttu silloin aikoinaan.

Nykyopiskelijat näyttäytyvät Slätiksen silmin kuitenkin itsenäisempinä ja tietoisempina kuin ennen. Hän otaksuu, että taustalla vaikuttaa esimerkiksi teknologian nopea kehitys. Tämän lisäksi myös näyttelijän työkenttä on muuttunut muiden ammattien lomassa.

- Pitää miettiä, mitä näyttelijä voi tehdä teatterin lisäksi, ja miten työllistää itsensä. Luulen, etteivät nykyään kaikki edes halua vakituisia sopimuksia, sillä ne saatetaan kokea rajoittavaksi. En ole varma onko suomenkielisellä teatterikentällä sama tilanne, mutta uskon, että suunta on se.

Slätis kokee, ettei koulussa voi opettaa oman egonsa kohtaamista. Hän toteaa, että ammattikentällä tulee vastaan menestyksiä, pettymyksiä ja kateuttakin, eikä sellaisten tunteiden käsittelyssä pääse harjaantumaan koulun suojatussa ympäristössä.

Nykyisiä opiskelijoita näyttelijä kehottaa luottamaan omiin ajatuksiinsa. Hän peräänkuuluttaa avoimuutta ja pelottomuutta. Toisten mielipiteitä kannattaa kuunnella, mutta niistä ei ole pakko välittää. Niitä, jotka suunnittelevat hakevansa TeaKiin, Slätis opastaa yksiselitteisesti:

- Mitään ei voi tehdä joko oikein tai väärin.