Oppimisen ylistys

Pelolla ja kurilla ei johdeta enää yrityksiä tai työyhteisöjä, eikä niin saa oppia tarttumaan kouluissakaan. Päähuomio ei ole enää opettamisessa, vaan oppijassa. Niin taideopetuksessakin, jossa opetusmetodit ovat jatkuvasti keskustelevampia, kirjoittaa toimittaja Marko Ylitalo artikkelissaan, joka julkaistiin alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä. 

Kello on yksi ja oppilas ajoissa, kuten aina. Tunti voi alkaa, vaikka opettajan mielestä tilanne on katastrofaalinen.

”Kävi niin, että jouseni meni rikki. Olen koko päivän yrittänyt saada sen korjattavaksi. Otin sen kotelosta ja se kolahti kaappiin. Hirveetä”, viulisti Réka Szilvay kertoo samalla kun tunnille saapunut Otto Antikainen kaivaa esille omaa instrumenttiaan.

Antikainen on vasta 18-vuotias, mutta Szilvay on opettanut hänelle viulunsoittoa jo yli viiden vuoden ajan. Hänen kaltaisensa lahjakkuudet aloittavat Sibelius-Akatemiassa usein jo 13-vuotiaina. Paikalla on poikkeuksellisesti myös toinen opiskelija, pianisti Ossi Tanner, 21. Yleensä viulutunteja säestää luokkapianisti eli niin kutsuttu kamaripianisti.

Antikainen ja Tanner harjoittelevat Jean Sibeliuksen säveltämää Danse Champêtre -teosta, viisiosaista karakterikappaleiden sarjaa. Lukukauden opetus on jo päättynyt, mutta muusikoilla on edessään konsertti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa.

”Haluatko, että tulen kääntämään nuotteja”, Szilvay huikkaa pianistille.

”Ei tarvitse.”

 

Niiden viiden vuoden aikana, joina Szilvay on opettanut Antikaista, tavoitteena on ollut paitsi omaksua eri tyylikausien ilmaisumuotoja myös löytää niihin oma tulkinta tyylikausien sääntöjen puitteissa. Wieniläisessä klassismissa kun on erilaiset säännöt kuin kotimaisessa modernismissa. Samalla Antikainen on oppinut erilaisia soittotekniikoita – Bachia soitetaan eri tavalla kuin Prokofjeviä. 

Tarkoitus ei kuitenkaan ole imitoida, vaan löytää säveltäjän luomien ”sääntöjen” puitteissa teoksiin oma ainutlaatuinen tulkinta.

Tämä on oikeastaan kuva tämän päivän taidekoulutuksesta ja pedagogiikasta laajemminkin. Huomio on keskittymisessä yksilön vahvuuksien löytämiseen ja niiden kehittämiseen. Tällaisesta kannustavasta asenteesta on muistutettava itseään, sanoo musiikkikasvatuksen professori Marja-Leena Juntunen Musiikkitalon kahvilassa. 

”Helposti lähtee antamaan palautetta sitä kautta, mitä voisi tehdä paremmin.”

Juntunen on itsekin Sibelius-Akatemian kasvatti. Hän opiskeli musiikinopettajaksi 1980-luvun lopussa ja opettaa nykyään muun muassa pedagogiikkaa tuleville musiikkikasvattajille. 

Musiikinopettajia hän on kouluttanut 25 vuoden ajan. Pedagogiikkaopinnoissa Juntunen haastaa opiskelijoita pohtimaan, mitkä asiat heidän omissa opettajissaan saavat innostumaan ja tuottavat hyviä kokemuksia. Kriittinen suhtautuminen omiin opettajiin on tärkeää, sillä pedagoginen ymmärrys helposti periytyy.  Tulee opettaneeksi niin kuin itseä on aikoinaan opetettu. Juntusen opiskeluaikoina opetus oli vielä hyvin opettajajohtoista.

”Tehtiin, mitä opettaja sanoi. Soitettiin niitä kappaleita, jotka opettaja valitsi. Nykyään opetus on keskustelevaa yhdessä oppimista. Opettaminen on pikemminkin ohjaamista kuin tiedon siirtämistä”, Juntunen sanoo.

”Eivät vain opettajat ole muuttuneet, vaan kokonaisymmärrys siitä, miten ihminen oppii. Oppilas itse rakentaa omaa oppimistaan. Oppimisen täytyy perustua sille, mitä on aiemmin oppinut. Tällöin oppilaantuntemus on olennaisessa roolissa. Sitä tarvitaan myös, jotta opettaja pystyy vahvistamaan jokaisen omannäköistä taiteilijuutta.”

Sama keskusteleva yksilöllisyyden huomioiminen on ollut läpitunkeva muutos kaikissa kouluasteissa peruskoulusta alkaen. Tehdään yksilöllisiä oppimispolkuja, hyväksytään aikaisempaa osaamista ja annetaan tukea yksilön tarpeiden mukaan. Tietotaitoa ei voi kaataa oppilaaseen kuin kauramaitoa kahviin.

Muutosta aikuisen roolissa tähdentää myös opetusneuvos Martti Hellström, joka on ollut peruskoulun kanssa tekemisissä 40 vuoden ajan ja kirjoittanut yhdessä Saku Tuomisen kanssa kirjan tulevaisuuden koulusta. Opettaja ei opeta vaan ohjaa, antaa oppilaan mieluummin löytää vastaukset kuin tarjoilee niitä.

”Opettajalla toki on vastuu tuloksesta”, Hellström sanoo. ”Muutos on ollut suuri, ja yleissivistävällä puolella todella vaikea. Monen opettajan on vaikea hyväksyä sitä, ettei ole tiedon välittäjä, vaan pikemminkin ’kirjavinkkaaja’. Hänen pitäisi antaa tilaa oppilaan omalle oivaltamiselle ja auttaa tätä onnistumaan.”

 

Samankaltainen murros on ollut käynnissä laajemminkin. Missä hyvänsä, missä tavoitteena on kehittyminen ja parhaan saaminen toisista esille. Työelämässä korostetaan esimiesten hyviä tunnetaitoja. Pelolla johtamisen tilalla on puhe rohkaisevan ja kehittymistä tukevan tunneilmaston luomisesta ja tasavertaisesta kohtaamisesta. Samaan innostamista tähdentävään tapaan puhutaan myös Suomen Valmentajien parin vuoden takaisessa oppaassa hyvästä juniorivalmennuksesta. Siinä korostetaan ennen kaikkea iloa, innostusta ja intohimon sytyttämistä. Huuto ei saa taitoja kukkaan, eikä intohimoa kestämään. 

Sibelius-Akatemian viulutunnillakin kaikuu vain musiikki. Sibeliuksen teoksen ensimmäinen osa kaipaisi osittain lisää kirpeyttä, osittain raskautta.

”Tosi hyvä”, Szilvay kehuu useaan otteeseen Antikaisen ja Tannerin yhteissoittoa ja antaa neuvoja. Ne ovat yksityiskohtaisia ja konkreettisia – välillä Szilvay soittaa malliksi itse. Usein Szilvay kysyy oppilaaltaan, kuinka kyseinen kohta hänen mielestään kuuluisi soittaa sen sijaan, että antaisi valmiita vastauksia.

Professori Szilvay, jos kuka, taitaa viulun. Hän aloitti viulunsoiton opiskelun jo neljävuotiaana, ja 12-vuotiaana hän meni Sibelius-Akatemiaan ja sieltä Wienin musiikkikorkeakouluun. Konserttikiireiden takia valmistuminen viivästyi, sillä pakollisen ruotsin kielen kurssin suorittaminen roikkui vuosikausia.

Kun teoksen ensimmäinen osa on saatu ryhdikkääksi, on aika siirtyä seuraavaan.

”Nyt mietitään sitä aikakautta kun herttuattaret saapuivat suurissa tanssipuvuissaan sisään palatsin ovista.” 

Miltä sen sisääntulon tulisi kuulostaa? Kuunnellaan.

”Erinomaista, aivan erinomaista. Tosi hieno idea. Mahtavaa”, Szilvay iloitsee.

Antikainen ja Tanner ovat treenanneet Sibeliustaan kahden viikon ajan. Szilvay tapaa oppilastaan kerran viikossa puolentoista tunnin ajan, joten ilman omatoimista harjoittelua ei bravoja kuultaisi yhtä tiuhaan kuin nyt. 

Kolmannen osan vuoro. ”Mielettömän kaunista. En voi kuvitella mitään niin traagista kuin miten te tämän soititte.”

Vanha, korostetun hierarkinen malli, jossa mestari opettaa kisälliä, on monin osin historiaa, mutta kokonaan siitä ei tarvitse luopua, Marja-Leena Juntunen sanoo. Esimerkiksi musiikinopettamisessa mallin näyttäminen on havaittu tehokkaaksi metodiksi, mutta oppilaalle tulee silti jättää tilaa tehdä omia valintoja opettajan tarjoamien mallien puitteissa. Perinteistä kannattaa säilyttää parhaat, oppilasta auttavat käytännöt, mutta paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole, Juntunen korostaa. Soittotaito ei ole nykyään samankaltainen itseisarvo ja sivistyksen mittari kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

”Meidän on pakkokin löytää uusia tapoja motivoida ja opettaa, koska musiikki kilpailee kaikkien muiden harrastusten kanssa. Meiltä loppuvat oppilaat, jos emme kohtele heitä hyvin ja ole kannustavia ja oppilaslähtöisiä.”
Juntunen ei usko, että pitkällä aikavälillä ”prässääminen” tuottaa tulosta, jos sisäistä motivaatiota ei ole. Mutta aina kun tavoitellaan huippua, vaatii se kovaa työtä.

”Tällöin on tärkeää, että opettaja tukee, kannustaa, haastaa ja luo uskoa eli prässää positiivisesti. Kyllä ’tiger mom’ -periaatteellakin voidaan päästä hyviin tuloksiin, mutta menestyksen hintalappu voi nousta korkeaksi.”

Niin sanotussa tiikerivanhemmuudessa, jossa ankarat ja vaativat vanhemmat painostavat lastaan saavutuksiin säälimättömälläkin harjoittelulla ja toistoilla, on vaaransa. Opettajan asenteena se on Juntusen mukaan vanhanaikainen. Opiskelijoilla saattaa olla valtavasti paineita jo ihan omasta takaa.

 

Takavuosia keskustelevampien käytäntöjen suosiota tähdentää myös Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste. Hänen mielestään ruoskiminen ei ole kuulunut opetukseen Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen kausien jälkeen. Lavaste sanoo, että hierarkia on työkalu, eikä siksi hyvä tai paha itsessään.

”Se, että säilytän tietyn hierarkian suhteessa opiskelijoihini, on välttämätöntä, koska muuten en voi auttaa heitä tietyissä tilanteissa. Joudun tekemään ratkaisuja, jotka vaikuttavat opiskelijoihin ja se vaatii hierarkiaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät opiskelijat voisi kyseenalaistaa opettajaansa.

”Sekin on hierarkiakysymys, että saa luotua oppilaisiinsa sellaisen suhteen, että he uskaltavat kyseenalaistaa opettajansa mielipiteitä.”

Lavaste itse on opiskellut ohjausta vuosituhannen vaihteessa, minkä lisäksi hän on suorittanut pedagogisen pätevyyden. Ennen toissavuonna alkanutta professuuriaan hän teki Teatterikorkeakoulussa tuntiopettajan töitä. Lavaste sanoo, että pedagoginen muutos ei johdu pelkästään uuden sukupolven opettajista, vaan myös kriittisistä opiskelijoista. He osaavat vaatia mielenkiintoisempia menetelmiä pelkän luennoinnin sijaan. Teatteriohjaajana Lavasteella tähän liittyy myös kysymys taiteilijuuden ja opettajuuden välisestä tasapainosta ja sitä, miten tästä kaksoisroolista syntyisi hedelmällistä vuorovaikutusta.

”Taiteilijana minulla on oikeus subjektiiviseen mielipiteeseen, mutta pedagogina minun pitäisi pystyä ymmärtämään myös sellaisia taidekäsityksiä, jotka eivät yhtään vastaa omaani”. 

”Opettaminen vaatii tietynlaista nöyryyttä. Tulevia taiteilijoita ja heidän mahdollisuuttaan kasvaa taiteilijoina täytyy tukea sen sijaan, että siirtäisi heihin omaa taidenäkemystään.”

Oppimiseen liittyy aina kitkaa ja vastusta, joita ilman oppimista ei tapahdu, Lavaste sanoo. Opettaja voi kannustaa oppilasta epämukavuusalueelleen, mutta ei pakottaa sinne. 

”Kitkaa voi olla oppilaan ja opettajan tai ympäristön välillä tai sitten se voi olla opiskelijan sisäistä kitkaa. Voi olla, että pehmeämmän pedagogiikan aikana niillä ihmisillä, jotka piiskattaessa tekisivät, jää jotakin tekemättä.”
Opetusneuvos Hellström on samoilla suunnilla verratessaan koulutusta seisovaan pöytään. On oltava valmiudet tehdä itse valintoja. Sellaisten oppilaiden kohdalla, jotka eivät ole itseohjautuvia, muutos voi edesauttaa syrjäytymistä.  

”Opetustapa ei sovi yhtä hyvin esimerkiksi sellaisille oppilaille, jotka eivät halua olla koulussa.”

Mutta taideaineissa lusmuilu harvoin on ongelma.

”Nykynuoret ovat järjettömän itsekriittisiä”, Lavaste sanoo. 

”Heillä on suuret haaveet ja hirveät paineet, joten sinänsä heitä ei tarvitse motivoida tsemppaamaan. Pikemminkin pitää neuvoa oikeaan suuntaan, koska heillä saattaa olla harhaiset käsitykset siitä, mitä heidän kannattaa treenata.”

Lavaste kärjistää: onko tärkeämpää hioa omaa julkisuuskuvaa kuin tankata vanhoja klassikkotekstejä? Kyse on siitä, luottavatko opiskelijat opettajiinsa siinä, että he tietävät mikä on tärkeää tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaatimista tarvitaan aina, mutta on tärkeää tunnistaa, mikä on kenellekin sopiva määrä. Ulkoinenkin motivaatio saattaa ennen pitkää muuttua sisäiseksi.

”Jos esimerkiksi tavalla tai toisella ’pakottaa’ opiskelijan joidenkin opettajan näkökulmasta tärkeiden sisältöjen äärelle, jotka eivät lähtökohtaisesti opiskelijaa itseään kiinnosta, hänen oma sisäinen motivaationsa voi lopulta herätä niihin asioihin.”

 

”Hyvä! Te olette kehittyneet tosi paljon. Valtavan hienoa”, Szilvay sanoo Antikaiselle ja Tannerille soittotunnin päätteeksi. Sibelius alkaa olla paketissa. Liian kultivoituneisiin tahteihin saatiin primitiivisyyttä ja kärkitossutanssahteluihin jykeviä jalkapohjan painalluksia.

Antikainen pitää opetusta todella toimivana. Hän aloitti viulunsoitinopinnot jo viisivuotiaana, ja on ennen täysi-ikäistymistään voittanut useita arvostettuja viulukilpailuja sekä osallistunut kansainvälisille mestarikursseille.

”Joillakin mestarikursseilla opettaja sanoo, miten tietyt kohdat pitäisi soittaa. Parempi tapa on antaa oppilaan itse löytää se tapa, koska tavoitteena on kehittää omaa muusikkouttaan.”

Siis niin kuin Szilvay on tällä tunnilla tehnyt. Metronomin tarkkaa kontrollointia hän kavahtaa omilta opiskeluajoiltaan, mutta opetus on aina oppilaskohtaista.

”En voisi toimia näin sellaisen oppilaan kanssa, joka on käynyt tunneillani vaikka vain puolen vuoden ajan. Silloin minun pitää antaa enemmän toimintamalleja. Vähitellen oppilaalle kehittyy välineitä tulla itsenäisemmäksi.”
Szilvay kehuu Antikaista ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi ja on otettu saadessaan hänet oppilaakseen.

”Ehkä vaikeinta opettajalle on nähdä, jos lahjakas opiskelija on laiska. Viulunsoitto kun vaatii muun muassa erityisiä hienomotorisia taitoja.”

Antikainen on ahkera, mutta hänen ja Szilvayn yhteiset oppivuodet ovat kuitenkin kohta päättymässä. Viulisti on hakenut ensi syksyksi opiskelemaan Wieniin, Müncheniin ja Berliiniin.

”Luulen, että olen antanut sen minkä pystyn. Ympäristönvaihto sekä uusien muusikoiden kohtaamiset ja heidän opetustapansa tulevat kehittämään Ottoa.

Teksti: Marko Ylitalo
Kuvitus: Mikko Saarainen / Napa Agency

Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi kesäkuun Image-lehden välissä. Lue lisää: uniarts.fi/issuex.​

Asiasanat