Photo: Janne Tuominen
Kuva esityksestä Jokamies on tuhopolttaja, ohjaus: Tero Heinämäki, ensi-ilta: 9.3.1994, kuvassa vasemmalta: Pekka Heikkinen ja Tommi Raitolehto

Näyttelijäalumni Pekka Heikkinen: Olet nuori, ei sinulla ole mitään hätää

Pekka Heikkinen (synt. 1970) opiskeli Teatterikorkeakoulussa nelivuotiset maisteriopinnot vuosina 1992-1996. Hän on työskennellyt kameran edessä, opettanut, ohjannut ja tehnyt omaelämäkerrallisen monologisarjan, jonka viimeisin osa Sekunti tunnissa esitettiin Kansallisteatterissa kuluvan vuoden syyskuussa.

1. Mieleenpainuvin/hauskin muistosi opiskeluajoilta?

Elävimmin Heikkinen muistaa valmistumispäivän.

P.H.: Myöhänen kevät, ja ehkä siihen liittyi epätodellista oloa, että ”tässäkö tää nyt oli”. Kaikki oli kuitenkin kuin sisaruksia keskenään. Me oltiin TeaKin ensimmäinen kurssi, jolta valmistui kaikki. Tsemppailtiin toisiamme, ettei kukaan vaan jää. Mä en muista missä vaiheessa se kiteyty meijän tavotteeksi, että kaikki valmistuu. En tiiä, oliko siitä jotain yleistä rotkotusta, vai oliko se jotain (silloisen näyttelijäntyön koulutusohjelman professori) Kari Heiskasen tsemppausta. Kylhän se aika koulumaista oli sitten.

2. Tärkein oppisi, jonka sait Teatterikorkeakoulussa/Hyödyllisin taito, jota käytät ammatissasi?

P.H.: Mä tunsin tulevani pystymetsästä, myöhäisheränneenä teatterin pariin. Siinä on joku kokonaisvaltainen juttu, mikä siitä koulusta käteen jäi. Se juttu koostuu kaikista opeista, mitä sai: puheopetus, teatterihistoria, ja kaiken kattava rytmiikka – ja yleensä ottaen oppi, että mitä se teatterin tekeminen on. Että kyllä se ihan kouluna paikkaansa puoltaa. Hyvin olivat valmistelleet ammattiin.

Heikkinen joutui vakavaan liikenneonnettomuuteen kaksi vuotta valmistumisen jälkeen. Pyörätuolissa työskentelevän näyttelijän työkalut ovat kuitenkin samoja kuin ennen vammautumistakin. Heikkinen palasi tv-sarjan kuvauksiin miltei suoraan sairaalan vuoteesta.

P.H.: Sitä huomasi että jumalauta, tätähän voi tehdä vaikka menee keskeltä poikkikin! Että miten tekstiä käsitellään, miten ajatusta viedään eteenpäin, ja miten sitä tarjotaan yleisölle. Jos mä oisin kokenu, että mä olen niin fyysinen näyttelijä, etten mä pysty tätä jatkaa, niin en mä varmaan ois jatkanu. Se ois ollu sama alkaa opiskella jotain uutta.

3. Urasi tärkein rooli?

P.H.: En mä tiiä, onko semmosta vielä tullukaan! Nehän menee etappeina, tällaset asiat. Mut sillon tuntu hirveen tärkeeltä, että valmistumisen jälkeen menin Tampereen Työväen Teatteriin töihin. Kalle Holmberg tuli ohjaamaan Heikki Ylikankaan isoo teosta, Tie Tampereelle, ja otti mut siihen keskeiseksi henkilöksi. Siinä tunsi että tämähän hei toimii! Että opit on saatu, ja täällä sitä keikutaan mukana.

Siitä mä ajoinkin sen kolarin. Enemmän tai vähemmän viistoista vuotta siitä, niin mä en niitä näyttämötöitä hirveesti laske. Mut sitten mä ajattelin että nyt täytyy tehdä näyttämöhommia, tai kohta mä en uskalla mennä enää lavalle. Niin sitten mä tein 2013 Kansallisteatteriin ensimmäisen monologin, Näillä mennään. Hyvä että tuli tehtyä.

4. Lempirepliikkisi, jonka olet lausunut?

P.H.: Kyllä se tietysti, kun on ton Tuntemattoman sotilaan Koskelan roolin tehny aikanaan, niin siellä on niitä, korsutappelukohtauksia ja muuta, ”syö rautaa ja paskantaa kettinkiä”. Mutta tuolla on kapakat pullollaan ihmisiä, jotka osaa sen koko kirjan ulkoa.
Täs on joku perus ongelma joka on varmaan monellakin, et kun ei oo siellä lavalla, niin sit ei muista mitään. Ne tupsahtelee siellä.

5. Miten näet Teatterikorkeakoulun tulevaisuuden?

P.H.: Kyllä mä siinä mielessä näen sen hyvänä, että kyllä kai sinne aina on menijöitä. Enkä mä usko, että niistä hyvistä opettajistakaan niin pulaa on. Koko ajan tulee uutta virtausta ja systeemiä, ja impulssia, ja sitähän on vaan otettava vastaan.
Mitä tossa Nätyllä (Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutusohjelmassa) oon ollu opettamassa, niin ainakin mitä niitten opiskelijoiden kanssa on ollu tekemisissä, niin näen tulevaisuuden erittäinkin hyvänä.
Ja ei kai tää nyt lopu, tää teatterin teko. Eihän se nyt kuole käsiin? Ei kai me nyt niin voida alkaa ajattelemaan? Sit jos teatteri kuolee käsiin, niin en mä sit näe sitä tulevaisuutta kovin hyvänä!

6. Minkä neuvon antaisit tulevaisuuden kollegoille?

P.H.: Jos saat ja nautit luottamuksesta työryhmässä, niin jaa sitä sitten myös ite eteenpäin. Ja kannattaa varmaan tutkiskella sitä omaa tekemistä, että pystyy myöntämään omat vahvuutensa sekä myöskin heikkoutensa. Niitten pois saaminen ja kehittäminen ei oo mitenkään ylivoimasta – näin ”puhuvana päänä” voisin kannustaa!

7. Synttäriterveiset koulutusohjelmalle?

P.H.: Olet nuori, ei sinulla ole mitään hätää! Pysy tarkkaavaisena ja aikaa seuraavana. Pitää aina jotakin perinteitä olla, ja sitten olla valmius uusiutumaan. Ei niitä niin hurjan paljon niitä laitoksia meijän maassa ole. Jos TeaK ois johonkin perinteiseen formaattiin jämähtäny, niin sopisko se sitte meille? En usko. Mieluummin antaa tämän 75-vuotiaan olla semmonen kuin on tämä sukupolvi joka on siellä opiskelemassa ja opettamassa. Mut jos muuttuu muun muotoiseksi, niin muuttukoon!

8. Miten suhteesi näyttelijän ammattiin on muuttunut aikojen saatossa?

P.H.: Mun täytyy tätä omaa elämääni ja sattumaani ja kohtaloani aina päivittää säännöllisesti. Kyllähän mä joskus olen päättänyt, että ”nyt tämä saa olla viiminen juttu”. Että mitä helvetin käyttöä mulla on missään, jos en mä ite lähe rakentaa sitä juttua alusta pitäen?

Eikä tässä voi ryhtyy peilaamaan itteensä normaalin näyttelijän ammatissa olemiseen. Mä oon yrittäny sitä kääntää aivan härskisti voimavaraksi. Että sitä ei sitten piilotella, päinvastoin, ja vähän lähetään sinne ronkkimaankin ja sotkemaankin kaikenlaista.

Tutustuin sillon (ensimmäisellä monologikiertueella) siihen enemmän, että miten näyttelijäntyö toimii ulkopuolella sieltä varsinaisesta teatteritilasta. Esityksenä tai ilmaisultaan se ei juurikaan muuttunu, mutta se tila ja se yleisö antaa esitykselle joka kerta semmosen merkityksen, jota minä en ainakaan pysty selittämään – olipa se sitten jossain kaupunginteatterissa valoineen päivineen, tai jossain kahvilan nurkassa tai Invalidiliiton paikassa sille ihmismassalle, joka oli niin siipeensä saanutta porukkaa, että ite tunsi ittensä ihan lentojätkäksi. Kirkossa aloin karsimaan kirosanoja lennosta. Se meni vähän mukavuusalueen ulkopuolelle.

Kyllähän maailma ja Suomi on niin täynnä taitavia näyttelijöitä, että kuka tahansa pystyy näyttelemään pyörätuolissa istuvaa. Ja leffoissahan niillä briljeerataan ihan täysillä, ja napataan ne palkinnot just niillä. Tehdään vammasta ja muuta. Nehän ne kolahtaa. Mutta sitte kun siinä on oikeesti vammanen ihminen, joka tekee sen, niin siihen syntyy joku ihan uus lisä. Tuolla on kadut pullollaan kaikenlaista keppiukkoo ja keppiakkaa, mut eihän sitä todellisuutta niin hirveen usein sinne lavalle viedä.
 

Näyttelijä Pekka Heikkinen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1996.

Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.

Tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlistaa näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.