Haastattelussa näyttelijäalumni Risto Saanila: Ajattele mitä sanot

Turussa asuva Risto Saanila (s.1937) on tehnyt mittavan uran näyttelijänä teatterissa ja elokuvissa, sekä toiminut Turun kaupunginteatterin johtajana. Saanila on nautiskellut eläkkeellä olosta 18 vuotta.

1. Mieleenpainuvin tai hauskin muistosi Suomen Teatterikoulusta?

Saanilan hauskanhaikea muisto liittyy valmistumisen alla tehtyihin ”näytteisiin”, näytteenä esitettyyn Lemmin poika-teokseen, ja sittemmin onnettomuudessa menehtyneeseen Raimo ”Rami” Virtaseen (tuolloiseen Sarmastoon).

R.S.: Kursseja oli aina kolme peräkkäin. Näytettiin mitä osattiin. Tavallisesti Kansallisteatterin pienellä puolella. Koulu sijaitsi siellä vintissä. Mä näyttelin jotain ukkoa siellä tapani mukaan, ja Rami jotain nuorta salskeeta urosta. Hänellä kun ei vielä kasvanu partaa ollenkaan, niin piti sitte maskeerata: ensin liimapohja ja sitte kreppiä, eli partaa, tämmöst valmista. Ja sit hän kysy multa, et ”Risto voisit sä siistii tän parran”. Ja mä leikkasin – ja leikkasin hänen huulensa halki. Hän oli sitten salskea uros, jolla oli ylähuuli paksuna, ja aina välillä pyyhki pois veret, ja meni täydestä yleisöön.

Hauskojahan ne tietysti kaikki muistot on. Oltiin nuori kurssi, kai 17-vuotiaita, me nuorimmat jotka alotettiin, et kakskymppisenä tultiin ulos.

2. Tärkein oppi tai hyödyllisin taito, jonka opit Teatterikoulussa?

Saanila on käynyt koulunsa aikana, jolloin näyttelijäntaiteessa alettiin korostaa merkitysten tulkintaa deklamoinnin taidon sijaan, ja myös Saanila on elänyt tämän murroksen läpi.

R.S.: Mä luulen et se tärkein oppi, minkä minä sain, tuli Vilho Ilmarilta, joka oli silloin rehtori, ja koulun ”perustaja”, ja hyvä kasvattaja. Hän opetti ajattelemaan. Ja se oli silloin uutta meillekin. Mä muistan, kun me tehtiin Romeon ja Julian parvekekohtausta, harjoitushuoneessa koulussa. Siinä oli että: ”Tuun armaan luokse kuin poika koulust ennen, mut armaan luota kuin kouluun mennen.” Tähän hän sitten tarttu kiinni, että ”Sinä et ajattele yhtään mitä sinä sanot! Että lällällää, ja lällällää. Sinä oot nuori, koululainen vielä, ajattele nyt ajattele nyt mitä se merkitsee, kun pääsee koulust kotia!” Ja tällä tavalla käytiin läpi se koko monologi. Ajattele mitä sanot, ja etsi ne ajatukset siitä tekstistä. Sisäistä ne itseesi, omiin ajatuksiisi, ja kokemusmuistiisi. Niitä ei paljon ollu sillon, kokemusmuistia, mut kuitenki. Se oli hyvä neuvo.

3. Urasi tärkein rooli?

Saanilalle tärkeimmäksi on noussut rooli, jossa tekstinkäsittely edellytti mittavaa, mutta palkitsevaa työtä. Työ sijoittuu Ralf Långbackan sekä Kalle Holmbergin nk. Kotkien kaudelle Turun kaupunginteatterissa vuonna 1977, ja kyseessä on Dantonin kuoleman (kirj. Georg Büchner) Maximilien Robespierre, ”rousseaulainen marxisti”.

R.S.: Robespierrelle on kirjoitettu ne oikeat, sen pitämät palopuheet siellä pallohuoneessa Ranskan vallankumouksen aikaan ja ne oli pitkiä ne monologit. Ja ne oli sikäli vaikeita, että siinä kulki aika monimutkainen ajatus koko ajan läpi. Mihin Ralf kiinnitti huomiota, oli että: ”Ajattele, puhuks sä totta? Puhut sä totta nyt? Vai yrität sä valehdella, että saat ajatukses perille” ja näin edelleen. Kun sen sisäisti, niin se oli semmosta niinku laineilla menemistä, semmosta fiuu, fiuu, mä hallitsen tämän. Sitä oli kiva näytellä, vaik se oli raskas.

4. Lempirepliikkisi, jonka olet lausunut?

Saanilalle ei tule mieleen yhtäkään vanhaa repliikkiä. Kysyn, jatkuvatko unet, joissa pitäisi mennä lavalle, vaikkei muista repliikkejä, vielä eläkkeellä. Saanilan vastaus on yllättävä.

R.S.: Ei mulla muistini mukaan oo koskaan ollukaan sellasia unia. Olen kuullu tollasesta kyllä, kollegoilta, mut ei oo mulle tullu.

5. Miten näet Teatterikorkeakoulun tulevaisuuden?

Saanila harmittelee moneen otteeseen, ettei ole pystynyt seuraamaan TeaKin toimintaa lähempää tiiviin uransa tähden. Koulutuksen jälkiä voi uumoilla teatterin katsojana.

R.S.: No toivottavasti se jatkuu yhtä komeana ku tähänkin asti.

Jos johonkin sois kiinnitettävän huomiota, on että opettakaa ne näyttelijät puhumaan, ja heittäkää helvettiin ne mikrofonit. Jos sä joudut käyttämään omaa ääntäsi, et se kantaa tuonne noin, niin siihen tulee erilainen pondus. Sä joudut käyttämään hengitystekniikkaa, ja se edesauttaa taas aivojen toimintaa, ja koko sisäistä puolta. Mulle tulee sellanen tunne, kun mä kattelen tuolla, että ”nyt et tiedä yhtään mistä puhut”. Kontaktit katoaa, ääni kuuluu jostain kaiuttimista, ja sitä on katsojanakin että mä en ymmärrä nyt yhtään. No, mä oon vanha, vanha paska.

6. Minkä neuvon antaisit tulevaisuuden kollegoille?

R.S.: Ajatelkaa! Käyttäkää aivojanne! Minulle näyttelijäntyössä kaikkein ihanin vaihe on se harjoitusvaihe, ja se kotona tehty työ, kun yrittää löytää kirjailijan tarkoituksen ja ajatukset. Ja sitten löytää sinne omat vastineet siitä, ja sitten pääsee näyttämölle kokeilemaan vastanäyttelijän kanssa, et pitääks tää paikkansa. Ja siinä sit tarvitaan sitä ohjaajaa, joka on tarkkana ja kattoo, et mikäs siinä nyt mättää. Kun kumpikin on ajatellu omat ajatuksensa, eikä ne kohtaakaan. Ja sit se vaihe on kiva, kun ruvetaan kattomaan yhdessä. Kun merkitykset syntyy.

7. Syntymäpäiväterveisesi koulutusohjelmalle?

R.S.: Liput hulmuten eteenpäin! Toivottavasti löytyy innostuneita ja lahjakkaita vetäjiä, professoreita, lehtoreita, ja muita epäitsekkäitä, jotka rakastaa teatteria ja haluaa viedä sitä eteenpäin näille opiskelijoille. Siirtää, tuupata eteenpäin.

Mitä tarkoitat epäitsekkäällä?

R.S.: Että minä itse en ole tärkeä tekijä, opettajana. Ettei asetu opiskelijoiden yläpuolelle, vaan yrittää pysyä tasalattialla niiden kanssa. Auktoriteetti pitää tietysti olla, omalla osaamisella eikä millään muulla. Se raja pitää nyt löytää. Kavereita ollaan, aina. Mutta työ työnä ja työtilanne työtilanteena.

8. Kohdistuiko näyttelijän ammattiin vielä sinun valmistuessasi ”huonon elämän” stigmaa, vai oliko se silloin jo arvostettu ja porvarillinen ammatti?

R.S.: Kyllä siinä oli edelleen tää, että ”näyttelijät nyt on, ne on niitä juoppoja, ja naiset on huoria, ja sitten niitä hinttejä siellä on”. Ikäviä juttuja. Mä kysyin yheltä kollegalta, ku meil oli kurssitapaaminen, et miks hän lopetti. ”No mä menin naimisiin!” Perheenäiti ja piste. Ei mitään teatteria.

Kyllä se oli ainakin silloin sellasta, mutta vuonna 1963 täällä (Turussa) sitten ei enää. Mut tää nyt on muutenkin oma lukunsa. Tää on niin itseriittoinen kaupunki!
 

Näyttelijä Risto Saanila on valmistunut Suomen Teatterikoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1958.

Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.

Tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlistaa näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.