Sattuman näyttämö

|
Blogi

Jatkan vielä hetken radio-oopperan Kylmän maan kuningatar tunnelmissa. Se on kuunneltavissa joulukuun ajan Yle Areenassa ja sitten se katoaa arkiston syövereihin.

Radio-oopperan kohdalla kohtasin ensimmäistä kertaa eriskummallisen tilanteen: en nähnyt yleisöä lainkaan. Radiolähetyksen hetkellä istuimme lasten kanssa illallisella, kuuntelimme oopperaa, napostelimme herkkuja ja keskustelimme oopperan teemoista, mikä sinänsä oli antoisaa. Mutta radio-oopperan soidessa minusta tuntui, että olin formaatin vuoksi kauempana yleisöstä kuin koskaan. En ollut ihan varautunut tähän.

Koska jatkotutkintoni ytimessä on kysymys säveltäjän ja yleisön välisestä suhteesta, tämän kokemuksen purkaminen tuntuu mielekkäältä. Hätkähdykseni syynä lienee oma kokemattomuuteni radiosta välineenä.

Pekka Kyrö on kiteyttänyt asian seuraavasti: ”Radiodraama tehdään valmiiksi pienellä ja joskus suuremmallakin joukolla ihmisiä mutta ilman minkäänlaista yleisöä. Sitten se jonakin satunnaisena päivänä lähetetään kuulijoille radio-ohjelmiston virrassa, omalla paikallaan toki. Ja kuulijoita ovat ne, jotka sattuvat olemaan kotona tai autossa tai muualla radion ääressä ja jotka tarkoituksella tai vahingossa kuulevat teoksen tai osan siitä. Radiodraama ei vaadi kuuntelemista. Jos kuulija ei halua kuunnella, hän lopettaa tai vaihtaa toiselle kanavalle. Radion näyttämö on sattuman näyttämö.” (Kyrö 2011, 20)

Miten ja milloin itse kuuntelen radiota? Jos sävellän, en voi kuunnella mitään, näin ollen kaikenlainen taustakuuntelu työajalla on mahdotonta. Joskus teen arkisia kotihommia ja kuuntelen lähinnä puheohjelmia, jossa dynamiikka pysyy vakiona ja seurattavuus ei kärsi kodinkoneiden hurinoista. Välillä vain löhöilen sängyssä ja kuuntelen kollegoiden teoksia keskittyneesti.

Sitten kesälomalla mökillä radio voi olla koko ajan auki ja päivän aikana tuleekin kaikenlaisia mukavia yllätyksiä. Kesäloma vaan on sangen lyhyt.

Lisäksi on tunnustettava, etten ole ikinä soittanut mihinkään interaktiiviseen radiolähetyksen, kuten Kansanradioon. En myöskään ole antanut palautetta Yleisradiolle mistään kuulemastani taidemusiikin teoksesta tai älykkäästi käydystä asiantuntijakeskustelusta.

Radio välineenä kehittyy jatkuvasti niin teknisten toimintaedellytysten kuin yleisön kuuntelutottumusten myötä. On kuitenkin mainittava, ettei radio-ooppera ole aivan seurannut perässä näitä ajassa tapahtuvia muutoksia.

Kansainvälisesti radio-oopperaa on tutkittu erittäin vähän. Kattavin tutkimus on Andrew Osterin väitöskirja Radio, rubble, and reconstruction (2010), jossa tutkimuskohteeksi on rajattu radio-oopperan genre (saks. Funkoper) sodanjälkeisessä miehitetyssä Saksassa ja Saksan liittotasavallassa 1946-1957.

Toisen maailman sodan aikana useat Saksan oopperataloista joutuivat pommitusten kohteeksi. Kun sodanjälkeistä taidemusiikkielämää alettiin elvyttää, oli radio avainasemassa oopperatoiminnan uudelleen käynnistämisessä myös näyttämöllisen oopperarepertuaarin osalta. Tutkimukseen rajattuna ajanjaksona liittovaltion radioasemat tilasivat ja esittivät satoja uusia radiolle toteutettuja musiikkiteoksia: melodraamoja, musiikkinäytelmiä, oratorioita, operetteja ja oopperoita. Radio oli äärimmäisen tarpeellinen ja se löytyi jokaisesta kodista.

1800-luvun aikana, erityisesti Richard Wagnerin kokonaistaideteoksen idean myötä, oopperaesitykset olivat laajentuneet monumentaalisiksi kokonaistaideteoksiksi, joissa musiikki, draama ja  visuaaliset taiteet kohtasivat moniaistisena esityksenä. Oster tuo tutkimuksessaan esiin, kuinka ensimmäisten radiolähetysten toimesta ooppera menetti yhden tärkeimmistä ominaispiirteistään, nimittäin visuaalisuuden. Toisaalta radio myös vapautti musiikinlajin kaikesta siitä juhlallisuudesta, jota kansallissosialistit olivat hyödyntäneet poliittisiin tarkoituksiin. Tärkeimmäksi eroksi näyttämöllisen oopperan ja radio-oopperan välillä nouseekin juuri eri aistien väliset erityispiirteet.

”Ooppera radiossa ei ole monumentaalinen vaan intiimi; ei yhteisöllinen vaan yksityinen— taidemuoto, joka kohdataan yksin omassa olohuoneessa. Radio-ooppera ei tarjoa lepoa tai rentoutumista, vaan vaatii kuuntelijan tarkkaa keskittymistä.” (Oster 2010, 14)

Ehkä seuraava askel olisikin kehittää radio-oopperaa eteenpäin sellaiseen ohjelmaformaattiin, joka olisi nykypäivän informaatiotulvassa mahdollista vastaanottaa — esimerkiksi ooppera pieninä 10-minuuttisina podcasteina.

Rauhallista joulua kaikille!

 

Lähteet: 
Oster, Andrew: Radio, rubble, and reconstruction (2010)
Kyrö, Pekka: ”Radio draaman näyttämönä”. Teoksessa Korville piirretyt kuvat. Eero Aro & Mikko Viljanen (toim.). Like, 2011.