Photo: Emma Jääskeläinen

Pillit pussiin ja pussi suppuun

|
Blogi

Tässä vielä kuva pakatuista töistä samoissa kuorissa kuin näyttelyyn tullessa

 

Intention attention

Kuvan kevään, ilmestyvien kritiikkien, teosmyyntien ja ulkoa tulevien nyökkäysten myötä alkaa tarkkailemaan enemmän taiteen arvo ja arvostus problematiikkaa. Intention ongema on, että eri asemassa olevien tekijöiden intentio merkitsee eri tavalla. Ja sillä intentiolla ei kai ees oo väliä, jos kokija on se, joka päättää mikä on hyvää ja mistä tykkää. Onko teos hyvä vai huono, onnistunut tai epäonnistunut, sillä ei oo väliä, jos sitä ei huomata, huomioida, mainita, kirjoteta tai jos sitä ei nosteta tai osteta. Sit sen voi unohtaa ja tuhota. Kukaan tuskin voi väittää, etteikö näkyvillä mielipiteillä olisi osuutta tuleviin näyttelymahdollisuuksiin ja apurahojen saamiseen.
 

Mitä väliä on kauniilla ajatuksilla, ellei ne siirry esitettävään teokseen, ja mistä tietää välittyykö ne siitä eteenpäin?

 

Kritiikeistä

Sekä Taide-lehden retro-huomio, että Mustekalan viittaus vertailukohtien määrään kertoo siitä, että maalaus on aina puhetta aiemmasta maalauksesta. Tämän vuoden kritiikki-trendi olikin puhua kiteytyvistä ideoista ja maalauksen retroilusta. Lopulta oli aika iso pettymys ettei Hbl ja Edit kirjoittanut näyttelystä kritiikkiä, ja että Mustekalan kritiikki kohdistui enemmän näyttelyn järjestäjille kuin teoksiin. Huomiota kiinnitettiin siihen, että taloudellisessa taantumassa uuskonservatistiset ja post-radikaalit taiteilijat valitsevat välineeksi maalauksen taloudellisista syistä. Toivottiin että opiskelijoita kannustettaisiin kiinnittämään enemmän huomiota prosessiin ja yhdessä tekemiseen. Vaikka maalauksessahan on aina väistämättä prosessi läsnä ja teoksen muotoutumisen keskiössä, sillä teos rakentuu tyhjälle pohjalle, jossa jokainen ele ja teko on esillä ja jäljitettävissä. Aika monessa maalauksessa on kuitenkin sisältö ja aihe myös, mutta se mitä kritiikissä haettiin lieneekin prosessin kuva, eikä prosessi. Mielestäni teksti ei ollut varsinaisesti kritiikki, vaan olisi istunut ehkä paremmin toiseen kategoriaan, vaikka sivusilmään. Vai onko suomalaisessa taidekritikissä murros; mitä ja millaista on kritiikki, ja miltä kritiikin kuuluisi näyttää? Joka tapauksessa provosoiduin siitä, kuinka jotkin keskustelut tai aiheet sivuutettiin olkia kohauttamalla, ohi katsomalla tai myytti-korttia heiluttamalla.

 

Oma media-näkyvyyteni jäi ylläolevaan kuvaan, jossa minut on nimettiin Hemmo Siposeksi.



Harmittaa tietenkin, ettei teostani mietitty ääneen, mutta meitä jäi monia muitakin. Sain itse asiassa

enemmän palautetta blogista kuin teoksestani. Toisaalta miksi kukaan muu kirjoittaisi teoksistani. On ehkä kirjoitettava itse, jos sen kokee tekevän teoksista enemmän olevia, mutta kenen kokemuksilla on merkitystä? Tunteista täytyy luopua, ettei niistä tuu tuulimyllyjä. Nyt työ ja Kuvan Kevät jää haalenevaks suistoks, muistoks puistoks joks koksku muuks nuistoks puuks, spektsaakkelista ja tuhlatuista mahdollisuuksista tulee tuhansia uusia. Paetakseen kontekstia täytyy tappaa kokija ja odottaa niitä, jotka syntyy tekijän kuoleman jälkeen. Maailma on Eeva-Liisa Mannerin aistien runoelma.

Herääminen on laskuvarjohyppy unesta.

Vapaana tukahduttavasta pyörteestä vaipuu

matkaaja kohti aamun vihreää vyöhykettä.

Esineet leimahtavat. Hän aistii - väreilevän leivon

asemassa - mahtavien puunjuurijärjestelmien

maanalaisesti heiluvat lamput. Mutta maan päällä

seisoo - trooppisessa virrassa - vihreys, kohotetuin

käsin, kuunnellen

näkymättömän pumppulaitoksen rytmiä. Ja hän

vaipuu kesää kohti, lasketaan alas

sen häikäisevään kraateriin…

(-Tomas tranströmer, suom. claes andersson)

 

Loppuun vielä mainos:
Tervetuloa ensi marraskuussa Exhibition Laboratoryyn katsomaan Double Pleasure -näyttelyä, joka lähtökohtana on käsitellä taiteen tekemistä yhdessä ja duona työskentelyä. Pyrimme selvittämään miksi ja miksi ei taiteilija työskentelisi yhdessä tai yksin.


Hyvää juhannusta, muistakaa katsoa jalkapalloa

-Lasse