Virpi Viljanmaa - Neljäs blogikirjoitukseni; jälkikirjoitus Kuvan Keväälle

|
Blogi

Kuvan Kevät päättyi kuukausi sitten, ja viimeisetkin näyttelyyn liittyvät käytännön asiat on hoidettu. Pian alan tekemään dokumentaatiota teoksestani, eli kirjoitan teoksesta ja sen tekemiseen liittyvistä vaiheista ja konteksteista sekä valitsen teoskuvat tekstin oheen. Kuvasin teostani useina eri vuorokaudenaikoina ja lukuisista eri kulmista sekä gallerian sisällä että sen ulkopuolella, joten valinnanvaraa kuvissa onkin enemmän kuin tarpeeksi. Ammattikuvaajan avulla olisin selviytynyt tehtävästä helpommalla.

Moni lopputyönäyttelyyn osallistunut on puhunut väsymyksestä ja tyhjyydestä teoksen valmistumisen jälkeen. Yhtäkkiä se, mihin oli kuukausikaupalla keskittynyt pitkäjänteisesti ja sitkeästi, on ohi, sanottu, ja odottelemme kaikki että kuulikohan kukaan. Jotkut ovat jopa miettineet, onko tämä kaikki juuri sitä mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Ajatellaan, että tulevaisuuden pitäisi tuntua tällaisena hetkenä valoisalta, mutta itsekin mietin jaksanko taiteilijan vaativassa ammatissa tänä aikana, ja jos yhä haluan tehdä taidetta, niin millä tavalla sen teen. Toisaalta, epäilys ja vaikeus saattavat osaltaan vahvistaa juuri sen, että taiteen tekeminen taiteen itsensä vuoksi olisi tänäkin aikana äärimmäisen tärkeää.

Eli miten tehdä taidetta? Ryhdynpä taas hieman syvämietteiseksi. Minulle, ja minun mielestäni, taide ja elämä ovat yhtä. Miten ne voisivatkaan olla erillisiä? Taidetta ei ensinnäkään tietenkään voi erottaa maailmasta irralleen, vaikka rajoja asioiden välille maailman sisällä luodaankin. Taide on itseasiassa paljon lähempänä meitä kuin monesti ymmärrämmekään, ja sen huomaa vaikkapa silloin kun mieli ei täyty kuluttamisesta ja muusta tyhjyyden torjumisesta. Silloin, kun havaitsemme jotakin mikä olemuksellaan saa meidät mietteliääksi, mikä vahvimmillaan muuttaa meissä jotakin syvästi, jättää jäljen. Mutta mitä kauemmas ihmettelystä, tutkimisesta ja uuden avaamisesta taideteokset liikkuvat, sitä vähemmän ne synnyttävät syviä kokemuksia ja olennaisia ajatuksia, sitä vähemmän ne synnyttävät merkityksellisyyttä. Mitä enemmän taide huonolla tavalla välineellistyy milloin mihinkin tarkoitukseen (joita voi olla monenlaisia), sitä kauemmas elämän ja olemisen syvästä kokemuksellisuudesta ja ihmisenä olemisen peruskysymyksistä se liikkuu.

Se, että taide ja elämä ovat yhtä, tarkoittaa myös, että sama eettinen vastuu joka jokaisella ihmisellä on teoistaan, on myös taiteilijalla. Tekeehän taiteilija teoksensa ihmisenä, elävänä olentona, osana toisten kaltaistensa yhteisöä. Tämä eettinen vastuu ei tietenkään tarkoita sitä, että taiteilijalla ei olisi vapautta kyseenalaistaa asioita tai käsitellä vaikeita aiheita. Hyvä taiteilija ei mielestäni kaihda vaikeita aiheita, vaan käsitellessään niitä, tekee sen hyvin, itselleen ja muille avoimen rehellisesti. Tämän taiteellisen laadun huomaamisessa ja ymmärtämisessä kriitikoilla olisi tärkeä rooli, ja olen iloinen, että ainakin netistä saa lukea vielä joitakin hyviä taidekritiikkejä.

Miten pelastetaan ihmisten usko tulevaisuuteen, jonka yhä useampi menettää olosuhteiden ja kilpailun koventuessa? Ketkä muodostaisivat tässä hetkessä sellaisia kokonaisnäkemyksiä monimutkaisesta maailmasta, jotka viitoittaisivat muiden tietä? Taiteilijat ja tieteentekijät eivät yksin voi muuttaa maailmaa, vaan siihen tarvitaan toki paljon enemmän ihmisiä. Taiteilijoiden ja tieteilijöiden yhteistyöhankkeet ovat kuitenkin tärkeitä esimerkkejä siitä, miten yhteen liittymällä voidaan ymmärtää enemmän ja uusilla tavoilla. Liitoskohtia muodostamaan tarvittaisiin vain vielä lisää ihmisiä, ja mietin miten rohkaisisin itseäni ja muita, vielä kyynistymättömiä, heitä jotka haluavat pitää toivon hengissä.

Jotkut sanovat, että on olemassa lopulta vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. Kaikki muu perustuu näihin tunteisiin. On hyvä pohtia, mitä rakkaus on, ja mitä se ei milloinkaan ole. Rakkaus on toisten auttamista, totuudenmukaisuutta, rehellisyyttä, avoimuutta, nöyryyttä, vapautta, vastuullisuutta, eettisyyttä, vaalimista ja suojelua. Hyvyys, luottamus, kauneus, totuus, avoin tutkiminen ja ajattelu, rohkeus ja armollisuus liittyvät kaikki rakkauteen. Heikompien ja heikoimpien auttaminen ja ja heidän kokemuksensa ja tietonsa arvostaminen, tasa-arvoisuus, rauha sekä kaiken todella tärkeän huomioon ottaminen eivät voi toteutua ilman rakkautta.

Kun tiedämme itse mikä on meille arvokasta ja miksi, on tuon arvokkaan asian olemassaoloa helpompi puolustaa. Ihmisenä oleminen ja tämän olemisen ihmettely on outoa, hyvinä hetkinä lumoavaa, kaunista, herkkää, ja pahimmillaan äärimmäisen kauhistuttavaa ja ahdistavaa. Taiteeseen kuuluvat kaikki nuo puolet. Toivoisin, että kaikki jotka niin haluavat, voisivat tehdä taidetta, tavalla tai toisella, omalla tavallaan. Tällöin tietysti olosuhteiden olisi oltava sellaiset että se olisi mahdollista. Tiedän, että tämä on aika mahdoton toive. Kuitenkin, ainoa mahdollisuus on toivoa, ja toivomisessa ja toiveen toteuttamisessa auttaa se outo ja lumoava, hyvä rakkaus.