Minna-Kaisa Kallinen - Poukkoilevia ajatuksia stressistä, näyttelyistä ja lopputyöohjaajista

|
Blogi

Kuvan Kevääseen on aikaa enää alle kuukausi ja minua jännittää. Myös opiskelukaverini, jonka kanssa jaamme myös työhuoneen, käy silminnähden ylikierroksilla. Varmasti molemmat myös lietsomme toisiamme, koska tämän hetkiset keskustelumme koskevat lähinnä sitä, mitä kaikkea vielä pitää saada tehdyksi. Päivien kuluessa asia konkretisoituu tavalla, joka ei ole pelkästään positiivinen asia. Tuntuu, että aika sujahtaa ohi ja minä vain katselen ulos ikkunasta. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta siltä se ajoittain tuntuu. Vaikka teokseni on hyvässä pisteessä, silti on vielä paljon pieniä yksityiskohtia, joita pitää hioa ja käytännön asioita, joita täytyy hoitaa. Ja päivät kuluvat.

Kuvan Kevät on iso tapahtuma. Koulussa tai opintojen aikana se on taustalla jatkuvasti. Siihen viitataan useaan otteeseen ja tuntuu, että se on se päämäärä, johon tähdätään. Koulun sisällä Kuvan Kevät on myös eräänlainen taikasana, joka ei kaipaa muita selittelyjä. Välineiden lainausajat ovat pidempiä, kurssilta poissaolot ovat hyväksyttäviä ja sympatiaa saa keneltä tahansa. Myös melkein koko koulun henkilökunta on valjastettu Kuvan Kevään ympärille -työmestarit, viestinnän ihmiset ja tietenkin tuottaja ja kuraattori. Me jaamme kollektiivisen stressin. Mutta silti se on vain yksi näyttely. Lisäksi se on erittäin haastava näyttely, niin tehdä kuin katsoa, niin kuin suuret lopputyönäyttelyt usein ovat. Osallistujia on noin 40, joten teoksia on paljon. Haasteena on saada kaikki täysin eri lähtökohdista tehdyt teokset keskustelemaan tai ainakin jotenkin toimimaan keskenään. Positiivinen ero verrattuna ”tavalliseen” ryhmänäyttelyyn on se, että Kuvan Kevät on tosiaan valmistuvien opiskelijoiden näyttely ja siellä voi olla nähtävissä teoksia, joita gallerioissa ei välttämättä näkisi.

Yleisesti näyttelyt ovat mielestäni usein kovin konservatiivisia. Ne tukevat tietynlaista ajatusmaailmaa taiteesta ja osittain myös tietynlaista taidetta. Tästä ovat suuressa vastuussa tietenkin galleriat ja galleristit. He päättävät, minkälaista taidetta gallerioissa on esillä. Valitettavan usein näyttely tila, joka on täysin äänetön ja jossa ollaan hiljaa (poikkeuksena tietenkin avajaiset, jossa pääasia on joku muu kuin taide). Rohkeita irtiottoja on nähtävissä harvemmin, mutta sellaisiakin on, enimmikseen taiteilijavetoisissa gallerioissa.

Teen pääosin tekstiin pohjautuvia ääniteoksia. Teoksiani on ollut esillä näyttelyissä, enkä ole vielä kertaakaan ollut tyytyväinen siihen, millä tavalla. Ongelmana on kai ollut (itselleni lähinnä) se, että en ole osannut perustella, miksi ne ovat ylipäätänsä olleet galleriatilassa, eivätkä vain vapaasti kuunneltavissa internetissä (niin kuin ne ovat koko ajan). Viime syksynä asetin siis lopputyöni tavoitteeksi selvittää tämä teosteni ”näytteillepanoon” liittyvän ongelman. Se, miksi päädyin esitykseen liittyy pitkälti siihen, että opiskelukaverini pyysivät minua heidän järjestämälleen Guggenheim-klubille. Se oli hyvä tilaisuus kokeilla, miten ääniteokseni toimisivat livetilanteessa. Tämän esiintymisen jälkeen päätin, että Kuvan Keväässä teen myös jotain esittävää. Se, miten se sitten siellä toimii, tulee nähtäväksi vasta sitten, kun sen on esittänyt.

Näin jälkeenpäin miettien olen melko hämmästynyt, miten en ollut ajatellut teosteni esittämistä jo aiemmin. Teen myös musiikkia ja esitän myös sitä. Molemmissa teksti on pääosassa. Mutta niin se aina menee, prosessit vaativat aikaa ja asiat loksahtavat lopulta kohdalleen, niin kuin myös Kuvan Kevään esitykseni kohdalla. Monien vaiheiden ja vaiheiluiden jälkeen olen vihdoin päättänyt esittää teokseni yksin ja nyt olen keskittynyt vain esityksen harjoitteluun. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kokeilin myös toista vaihtoehtoa. Vain kokeilemalla asioita käytännössä, voi saada varmuuden.

Tämän blogin loppuun ajattelin esittää myös kiitoksia. Täytyy sanoa, että useaan otteeseen lopputyötäni tehdessä olen onnitellut itseäni siitä, miten osasinkin valita hyvän lopputyöohjaajan. Hän on osannut esittää juuri oikeita kysymyksiä, kannustanut ja pystynyt samaistumaan tilanteeseen. On ollut erittäin tärkeää, että ei ole täytynyt selittää, mistä tässä teoksessa nyt on kyse, vaan hänellä on ollut (Liinan sanoja lainaten) tietynlainen herkkyys lukea teosta. Eli kiitos kovasti Kimmo, olet huippu!