Jaakko Tuomainen - Kommunikaatio(s)ta

|
Blogi

Miksi ylipäänsä opiskella taidetta? Eihän ketään voi opettaa taiteilijaksi. (Ehkä voi opettaa tietyllä tapaa vahingollisesti jonkinlaiseksi taiteilijaksi - tuli nyt lähinnä mieleen Pietarin taideakatemia, jossa voi varmaan aika pitkälti vieläkin oppia joksikin historiamaalarin kaltaiseksi.) Niin, miksi minäkin olen taas koulussa? Minulla nousee ehdottomasti oleellisimmaksi syyksi kommunikaatio. Koulujen ulkopuolella sen huomaa kyllä nopeasti, kuinka yksinäiseksi voi työhuone-elämä mennä. Enimmäkseen taitaa elellä ammattikuntamme sellaisissa kuplissa, joissa lähinnä syntyy pieni lähipiiri, joka vierailee työhuoneellasi. Ja niistäkään ei välttämättä saa aina mitään irti! Tai niilläkin on koko ajan kiire!

Ehdin saada jo muutaman vuoden kokemuksen (muutenkin kaiken sivistyksen ulkopuolella Lahessa) tästä kuvaamastani yksinäisestä taiteilijaelämästä, joten ehdottoman innostuneena olen nyt pari vuotta taas ollut yhteisössä ns. sisällä. Pariinkin vuoteen kyllä mahtuu paljon sitä kommunikaatiota; työhuoneellani on käynyt hyvinkin erilaisia taiteilijoita (mutta myös “ei-taiteilijoita”), ja keskustelut vaihdelleet sen mukaisesti.

Viime viikolla kävin työhuonekeskustelua Hannele Kumpulaisen kanssa. Lähinnä tässä vaiheessa kaikki liittyy tulevaan näyttelyyn. Tämä asia on ollut minulle merkillinen kysymys jo useamman vuoden muutenkin. Jossain vaiheessa koin jotenkin raskaaksi ja työskentelyäni rajoittavaksi tekijäksi niin sanotun “näyttelyajattelun”. Jotenkin se vaan on kammottavaa, kun alkaa miettimään niitä miljoonaa tapaa, joilla hoitaa hommat, alkaa rakentamaan raameja joiden sisällä tuntee olevansa vankina. Olenkin yrittänyt olla hakeutumatta näihin tilanteisiin, mutta nyt on tosiaan pian toukokuu ja ripustuksen ratkaisut käsillä.

Saatuani jostain päähäni että minun täytyy tehdä näitä teoksia yhdeksän alter egon kautta, ensimmäinnen visioni ripustuksesta varmaankin oli sellainen yhdeksän isohkon maalauksen muodostama salonkiripustus. Tilajaon jälkeen kuitenkin visio muuttui täysin, ja ehkä tämä oli myös vapauttavakin asia. Saamani tila Lönnrotinkadulla tuntui pikemmin sellaiselta että siihen täytyy luoda tilallisempi juttu. (Joskus olisi kiva kyllä tehdä ihan perus maalauksia-seinällä-ripustuskin, huomaan ajattelevani.) Joten tällä hetkellä suunnittelen tekeväni tilasta työhuonemaisen tilan, joka ehkä herättää myös katselijassa vähän poikkeavan tavan katsella…

Tavallaan kuitenkin toivoo ettei tähänkään ripustusajatukseen olisi vielä liian fiksoitunut, että ripustuksessa voi vielä ns. antaa mennä. On käynyt mielessä muunmuassa että ripustusta voi vaikka halutessaan muutella koko näyttelyn ajan. Niinhän tehdään työhuoneellakin - nähdäkseen ehkä tuoreemmin silmin niitä teoksia.  Katselua varten olen ajatellut tuoda tilaan myös sohvan ja tuoleja - nämä huonekalut ovat tärkeitä välineitä työhuoneella, miksi ei siis näyttelytilassakin? Kai sinne vois kahvinkeittimenkin viedä.

Hannele Kumpulainen ja Mark S. Mannin maalaus "TAZ" Hannelen takana.