LA Experience -opintomatka: verkostoitumista Los Angelesissa

|
Blogi

Lento AY1333 on juuri lähtenyt Helsinki-Vantaalta kohti Lontoon Heathrowta. Istun Finnairin Airbus 320 koneen rivillä 7 haikein mielin.

Edessä oleva viikko Los Angelesissa tuntuu pitkältä. Viisivuotias tyttäreni on itkenyt useaan otteeseen sitä että isi matkustaa kauas pois viikoksi. Yritän pitää pokkaa puhelussa Helsingin kentältä kotiin ja jutustella mukavia, vaikka oikeasti itsellänikin on pala kurkussa koko ajan.

Nuorempana kaukomatkailu tuntui helpommalta. Kotona ei jäänyt kukaan kaipaamaan. Päinvastoin. Tuntui usein helpottavalta vaihtaa kotimaan pienet kuviot suuren maailman melskeeseen. Toisinaan kaipauksen kohteet (naiset) olivat nimenomaan matkan syy. Nyt ajat ovat kuitenkin muuttuneet: kotiin jää perhe odottamaan ja matkat tehdään työn tai opiskelun takia.

Kaikki alkoi eräänä tavallisena kevättalvisena maanantaiaamuna kun selasin SibAn mailiin tupsahtanutta viikkotiedotetta. Silmiini osui ilmoitus LA Experience opintomatkan hakumahdollisuudesta ja lyhyt kuvaus sisällöstä. Silmäilin ilmoituksen nopeasti läpi ja ajattelin ettei tuon makeampaa viikkoa Los Angelesissa voi juuri viettää.

Hakuehdotkin oli määritelty nimenomaan opiskelijalle tai alumnille, jolla olisi jo kokemusta biisinkirjoittamisesta. Kirjoittelin samalta istumalta oman hakemukseni valmiiksi. Soitin vielä Aija Puurtiselle kysyäkseni lisätietoja ja varmistaakseni että tohtorikoulutettavatkin voivat hakea.

Ilokseni joitakin viikkoja myöhemmin saapui sähköposti, jossa kerrottiin että minut oli valittu yhdessä kolmen muun kanssa lähtemään.

Jalkakramppi ja lentosää yllättävät

Takaisin riville 7.

Tässä kohtaa muisteloni katkaisee piinaava jalkakramppi. Lentokoneen penkit suunnitellut taho on osteopaattini mukaan ollut harvinaisen tietämätön selän anatomiasta ja sen kyllä huomaa.

Ainakin selkävaivaisena joutuu istuinta korjailemaan tyynyillä ja sekään ei tahdo aina auttaa. Vasen pohje on kuin tulessa, ja mikään asento ei tunnu helpottavan.

Koetan jaloitella. Käyn WCssä. Kysyn lentoemännältä vinkkejä. Saan rohkaisevaa myötätuntoa ja muovimukillisen vichyä.

Samassa lentosää käy heittoisaksi ja tasapainoilen muki kädessä kohti tuoliani. Vyöt on käsketty kiinni joten pöytää ei voi avata. Yritän nostaa vapaalla kädellä iPadiä ja ujuttautua takaisin penkkiin. Tähän laitteeseen ei tarvittu ranneketta. Tulee isompi töyssy, muki heilahtaa ja puolet sisällöstä loiskahtaa farkuille ja siitä purona alas penkille. Istu nyt siinä.

Jalkakramppi on vähän hellittänyt mutta nyt on epäilyttävästi haaroista ja takamuksesta märät farkut. Livahdan busineksen viimeiselle vapaalle riville evakkoon. Rivi on tyhjä mutta lentoemot eivät pidä omaehtoisesta toiminnastani. He laittavat märälle penkille huovan ja kehoittavat takaisin.

Ironista kyllä minulle tarjottiin tekstiviestitse mahdollisuutta korottaa matkustusluokkaani tälle lennolle businekseen, mutten pitänyt sitä vaivan ja menetettävien pisteiden arvoisena. Samat penkit kun ovat. Keskipenkki on vaan jätetty tyhjäksi ja lounastarjoilu tulee talon puolesta.

Tilanne rauhoittuu. Vasen jalka tuntuu edelleen rauhattomalta ja mieleen hiipii pelko pystynkö jatkamaan yksitoista ja puoli tuntia kestävälle lennolle ollenkaan. Jos Grönlannin tai Atlantin yllä tulee veritulppa niin mitä voi tehdä? Epäilen ettei mitään. Aika ikävä ajatus.

Minulle tarjottiin mahdollisuutta matkustaa samalla SAS:n lennolla kahden muun sibalaisen kanssa. Halusin kuitenkin buukata lippuni itse Finnairille, jotta saisin kultakortin lounge-edut ja pisteet kerättyä. Paluumatkalleni sain vielä mannertenvälisen upgraden SFO-HEL businessluokkaan.

Tällä hetkellä kuitenkin vaihtaisin tuon kaiken matkaseuraan. Yksinään alkaa näköjään pää leviämään heti alkumetreillä.

Viikko verkostoitumista

Alunperin kuvittelin, että matkan päätarkoitus olisi nimenomaan ”industry standard” -biisinkirjoittaminen (tracking, toplining & lyrics) ja siihen liittyvät asiat. Kun vähitellen informaatiota alkoi tihkua lisää, fokus siirtyi enemmän verkostoitumisen ja esittävän tekemisen suuntaan genrestä riippumatta.

Tämän takia pakkasin mukaani läppärin ja äänikortin lisäksi paljon oheistarpeistoa ja Rolandin viisioktaavisen USB-sormion. Haluan soittaa omilla Mainstage-soundeillani ja ohjata niitä luotettavalla sormiolla.

Jokainen päivä on aikataulutettu ja sisältää tyypillisesti aamupäivästä workshopeja tai luentoja ja iltapäivästä tutustumiskäyntejä Los Angelesin musiikkielämän keskeisiin kohteisiin (esim. Capitol-Studios, Disney Music Hall).

Iltaisin on vapaaehtoista ohjelmaa joko konserttien tai get-together-tilaisuuksien muodossa. Herätys on aina klo 7, joten kovin myöhäisiä iltameininkejä ei ainakaan minulla tulisi olemaan.

Toki haluaisin kovasti käydä omin päin fuusiojazzin legendaarisessa Mekassa, eli Baked Potato -klubissa, jossa maanantaina soittaisi yksi tämän hetken kiinnostavimmista kosketinsoittajista, Scott Kinsey yhtyeineen.

Heathrown kautta Los Angelesiin

Ensimmäisen lennon päätteeksi raahaudun voipuneena Lontoon Heathrown lentokentän Oneworld loungeen. Olen täysin masentunut.

Loungessa on lounas, mutta voittopuolisesti lämpimät ruoat sisältävät lihaa ja kanaa. Pitkän hakemisen jälkeen löydän purjoperunakeittoa ja tonnikalatäytteisiä minikolmioleipiä. Niiden jälkeen otan puhelun vaimolle.

Vaimoni ei suhtautunut viikon opintomatkaan kovin myötämielisesti, mutta onneksi hän ymmärtää puhelimessa yskän ja jaksaa hetken kuunnella huoliani – tokaiseepa jopa jokusen kannustavan kommentin.

Haen loungeen kulmasta tyhjän lattiatilan ja asetun siihen selälleni rullailemaan nikamiani auki ”kaksi tennispalloa sukassa” -tyyppisellä oivalla itsehoitolaitteella. Pari lupaavaa napsahdusta kuuluu ja tuntuu ehkä hienoista rentoutumista.

Edelleenkään en kuitenkaan ole kovin toiveikas. Vasen jalka tuntuu edelleen siltä, että kramppi voi tulla kohta uudestaan. Löydän laukusta viimeisen professorin nesteytysjuomaporetabletin ja kiskaisen senkin huiviini. Ainakin magnesiumia ja suoloja pitäisi nyt olla tarpeeksi.

Muutamia vuosia sitten eläköitynyt isäni matkusteli työssään paljon ympäri maailmaa ja soitankin viimeisenä oljenkortena hänelle. Faija kertoo pari reissukokemusta ja kehottaa ottamaan vaikka drinkin jos ei rupea muuten helpottamaan.

Viinaa loungessa olisikin yllin kyllin tarjolla, mutta päädyn silti varsin nössöön ratkaisuun eli pullollisen olutta. Ajattelen samalla taannoista AVICII-dokumenttia. Tästäkö se lähtee... ahdistuksen itsehoito alkoholilla ja minun kohdallani vielä ilman maailmantähteyttä? Damage control alkaa kokonaisuutena kuitenkin vaikuttamaan ja saan tarpeeksi uskoa lähteä seuraavalle portille.

American Airlinesin Boeing 777-300ER on lähes uusi. Heti sisälle astuessani tulee toiveikas olo. Economy-luokan penkit ovat muhkeat ja monipuolisesti säädettävät. Löytyy jenkkistandardin virransyöttö. Löytyy vakuuttava ”personal entertainment package” uusimmilla filmeillä. Löytyy inflight wi-fi josta pitää maksaa 20$ koko lennon ajalta. Varsinkin wi-fi tuntuu helpottavalta. Nyt voinkin pitää yhteyttä kotiin ja ystäviin koko lennon ajan.

Pitkä lento sujuu todella mukavasti. Voin tehdä hommia läppärillä ja viestitellä kotiin. Annan itselleni luvan viimein katsoa uusin Star Wars Story ”Rogue One”. Tuolissa ei pysty oikeasti nukkumaan mutta ainakin torkahdan lupaavasti pari kertaa.

Viimein perillä

Saapuessani Los Angelesin lentoasemalle on ilta. Pitkän matkustamisen johdosta olen sellaisessa välitilassa, jossa mikä vaan vuorokauden aika tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä. Matkalaukut käsissä ja reppu selässä etsiskelen uberien luvallista hakupaikkaa.

Lievällä säätämisellä, kyselemisellä ja kävelemisellä löydän oikean paikan ja pian kiidän valkoisen Toyotan kyydissä kohti Los Angelesin valomerta ja University of Southern Californian (USC) kampusaluetta. Ensimmäistä kertaa tuntuu vähän seikkailulta.

Päästessäni viimein USC kampusalueella sijaitsevaan Nemirovsky & Bohnett -asuntolan solukämppääni olen niin poikki, että ohjelman mukainen tutustumistilaisuus tuntuu etäiseltä ajatukselta. Kaiken lisäksi tilaisuus on alkanut yli kaksi tuntia sitten.

Lähden kuitenkin huoneestani kohti dekaani Cutiettan taloa, mutta käytävässä vastaan tuleva porukka on selkeästi LA Experience -osallistujia kotimatkalla. Tervehdin ryhmää ja kysyn ovatko he tulossa LA Experience -tapaamisesta ja käy ilmi, että olen törmännyt Oslon konservatoriosta tulleeseen ryhmään, joista suurin osa on minun kanssani kämppiksiä samassa solussa.

Heittäydyn norjalaisten kanssa juttusille ja painun takaisin kämpille heidän kanssaan. Seuraava yö on pitkä ja täynnä omituista koiranunta: heräilen muutaman tunnin välein katsomaan kelloa. Tämä on varmaan sitä aikaeroasiaa. Olen huojentunut kun aamu viimein koittaa.

Ensimmäisenä aamuna kokoonnumme Thronton School of Musicin aulassa aamiaiselle. Meitä on noin parikymmentä ja esittäydymme toisillemme sitä mukaan kun ihmisiä liittyy seuraan. Tutustun myös sibalaisiin opiskelutovereihini Pauliin, Sandraan ja Annikaan ensi kertaa.

Aamupala osoittautuu pelkäksi kahviksi ja muffinssiksi, joten lyöttäydyn LA Experiencen päävastuullisen eli tohtori Jonathan Pattersonin mukaan hakemaan Trader Joe’s:sta täydennystä menuun. Trader Joe’s osoittautuu hyväksi hipsterikaupaksi, josta hankin koko viikon ajan banaanin, wrapin, kreikkalaisen jogurtin ja luomumehun aamiaiseksi.

Moonchild-yhtyeen songwriting-luento

Aamiaisen ja esittelyjen jälkeen alkaa ensimmäinen songwriting-luento. Independent artisti ja USC Throntonin jazz-linjan alumni Amber Navran tulee esittelemään Moonchild-yhtyeensä tuotantoa ja biisintekoprosessia. Amber on perustanut yhtyeen yhdessä kahden opiskelutoverinsa kanssa opiskeluaikanaan. Alkuaikoina he tekivät kaiken itse ja opettelivat samalla koko levyntekoprosessin biisin kirjoittamisesta masterointiin.

Minulle Moonchild on uusi tuttavuus. Heidän materiaalinsa kuulostaa maukkaalta ja taidokkaalta yhdistelmältä suomessa kiellettyjä länsirannikon laajoja harmonioita yhdistettynä neo-soul biitteihin ja jazzvaikutteisiin laulumelodioihin. Ihan parasta!

Tällaisella musiikilla ei ole suomessa yliopistoväkeä, maahanmuuttajia ja hipstereitä suurempia markkinoita ja tasan viisi mahdollista keikkapaikkaa – valitettavasti.

Amber esittelee meille kolme erilaista biisinkirjoitushaastetta ja jakaudumme randomisti ryhmiin. Minun ryhmäni valikoituu norjalainen laulaja Andrea, englantilainen alttoviulisti ja säveltäjä Rachel sekä USC:ssa opiskeleva basisti Ranit. Tarkoitus on kirjoittaa reilun tunnin ajan uutta musiikkia käyttäen hyväksi Amberin haasteita.

Kokoonnumme pieneen luokkahuoneeseen ja kokeilemme Amberin ideaa nimeltä sointuruletti. Jokainen ehdottaa vuorollaan yhtä sointua ja niistä muodostetaan sekvenssi. Minun tehtäväni pianistina on lisäksi tarjota erilaisia voicingmahdollisuuksia.

Moonchildin esikuva on selkeästi kaikilla mielessä ja teoksemme lähtee hyvin samankaltaisille urille. Ohjelmoin vielä iPadista samanhenkisen beatin tukemaan meitä rytmisesti. Andrea alkaa hyräilemään melodioita. Äänitämme ideoita puhelimiimme.

Amber kiertää luokkahuoneissa kuuntelemassa työskentelyämme. Kolmen vartin päästä meillä on jonkinlainen A -osa ja kertosäe. Melodiat ovat vielä epämääräisiä, mutta sointukierrot ovat löytyneet. Aika loppuu. Lounaan jälkeen on vuorossa vierailu Grammy Museumiin ja Microsoft Theatreen.

Päivärytmi alkaa nopeasti vakiintumaan. Aamulla luento tai ryhmätöitä, iltapäivällä ohjattuja tutustumiskäyntejä ja illalla vapaata tutustumista paikalliseen musiikkielämään.

Soittotuokio sessioässien kanssa

Päällimmäisinä mieleen jäivät tiistain studiokierros Eleven Studios:illa ja Music House Shindig:illä sekä erityisesti torstain unelmien studiopäivä legendaarisen Capitol Studio:n äänityshuone A:ssa jossa LA sessioammattilaiset soittivat kurssilaisten säveltämää musiikkia.

Käynnin organisoi tuottaja Gregg Field ja hän on kutsunut paikalle soittamaan moninkertaisesti Grammy -palkitun säveltäjä-sovittaja-saksofonisti Gordon Goodwinin, kitaristi Dean Parksin joka on yksi äänitehistorian äänitetyimmistä muusikoista. Kutsun ovat saaneet myös pitkän uran studiomuusikkona ja Barbara Streisandin pianistina toiminut Randy Waldman, sovittaja-trumpetisti Willie Murrillo, ja jazzviulisti Charlie Bishari. Basistina meillä toimi esim. Chick Corean kanssa usein soittava Carlitos Del Puerto, joka oli samalla selkeästi sukupolvea nuorempi kuin muut paikalle kutsutut muusikot.

Carlitoksen kuubalainen basisti-isä Carlos sattuu asumaan Suomen Turussa ja olen soittanut hänen kanssaan muutamia keikkojakin. Pääsin mukaan soittamaan Hammond-urkuja näiden legendaaristen muusikoiden kanssa muutamaan kappaleeseen ja sain todistaa lähietäisyydeltä heidän uskomatonta käsityötaitoaan. Kokemus joka ei vähällä unohdu.

Loppukonsertin aika

Perjantaina on konsertti jossa maanantaina aloitetut kappaleet esitetään. Samalla kurssilaiset esittävät myös aikaisemmin tekemiään kappaleita joita meiltä oli ennen kurssia tilattu.

Perjantain konsertti pidetään USC:n Songwriters Theatre:ssa, joka on noin 60 henkilön pieni sali. Konsertti sisältää paljon hyviä ohjelmanumeroita ja jää jopa hieman harmittamaan ettei paikalle saavu oman porukkamme lisäksi yleisöä kuin kaksi. Toinen niistäkin on ystäväni tuottaja Jukka Backlund.

Jukka on asunut kolmisen vuotta Las Vegasissa ja hän ajaa säännöllisesti LA:han tekemään töitä ja verkostoitumaan. Jukka on luvannut näyttää minulle paikkoja ja lähdemmekin heti konsertin jälkeen kiertelemään Los Angelesin nähtävyyksiä. LA on todellinen autoilukaupunki sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasta Jukan kyydissä pääsen näkemään mm. Hollywood hillsit.

Yön pimeydessä vuorenrinteellä kipuavan legendaarisen Mulholland Driven varrelta voi ihailla alapuolella aukeavaa Downtownin valomerta ja ajatella kuinka täällä asuvat filmitähdet ja miljonäärit katselevat tätä näkyä ikkunoistaan päivittäin. Minulle näky on ainutlaatuinen.

Lauantaina meillä on viimeinen virallinen ohjelmanumero. Pääsemme tutustumaan Walt Disney Concert Halliin ja sen läheisyydessä oleviin pienempiin teattereihin ja saleihin.

Oppaana toimiva vanhempi rouvashenkilö on erittäin ammattitaitoinen ja hän vie meitä paikasta toiseen kertoen samalla häkellyttävän määrän taiteellista ja arkkitehtoonista taustatietoa kustakin salista ja rakennuksesta. Hän on niin sisällä amerikkalaisessa varainkeruumaailmassa, että välillä meinaa ruveta naurattamaan kun eteen tulee seiniä, muistolaattoja, katukivetyksiä, pylväitä, patsaita ja maalauksia – kaikki täynnä yksityisten lahjoittajien nimiä, jotka oppaamme luettelee ulkoa kuin vettä vaan.

Kapitalismin hierarkia on vankkumaton; Disneyt olivat suurin yksittäinen lahjoittaja (muistaakseni 40M$) ja siksi uusin konserttitalo on nimetty heidän mukaansa. Heti aulassa erittäin näkyvillä on seinä täynnä miljoonia taaloja lahjoittaneiden nimiä. Viimeisenä ylhäällä olevan puutarhaterassin kivetykseen saa nimensä vaivaisella 25K$:llä.

Kattavan turistikierroksen jälkeen pääsemme akustiikaltaan varsin kelvolliseen Disney Halliin seuraamaan LA-Philharmonicin konserttia Gustavo Dudamelin johtamana. Konsertin jälkeen Jukka nappaa minut kyytiin ja siirrymme downtownista Hollywoodiin. Seurueeseen liittyy Jukan yhtyekaveri Dre DiMura. Dre on nuori amerikkalainen kitaristi-laulaja-näyttelijä joka on jo varsin sisällä LA:n rock-kuvioissa. Käymme syömässä erinomaista italialaista ja kävelemme pikkukaduilla.

Drellä on illalla keikka Lucky Strikessa ja pääsemme nimilistalla katsomaan keikkaa. Keikka on ns. Industry Jam Session eli alkuun on muutamia nousevien bändien 30 min. showcase-keikkoja. Kaikki showcaset kuulostavat todella valmiilta bändeiltä mutta mielestäni yhtye jossa Dre soittaa on niistä paras. Tekemisen tason on oltava todella korkealla jos mielii Hollywoodissa päästä esiintymään.

Nuorison jälkeen lavalle nousee konkarien housebänd ja monia nimekkäitä vierailijoita (kuten esim. Nuno Bettencourt). Vaikka nämä ovatkin tavallaan jamit on esiintyjät ja kappaleet silti valikoitu etukäteen ja ulkopuolisilla ei ole asiaa lavalle tai backstagelle.

Kotia kohti

Sunnuntai on varattu kotiinlähdölle. Saan Jukalta kyydin lentokentälle. Paluumatkaa varten olen käyttänyt ikuisuuksia plakkarissa olleen matkustusluokan korotusmahdollisuuden. Lennän tunnin Losista San Fransiscoon ja sieltä suoraan business-luokassa Helsinkiin.

Valitettavasti armaan Finnairin kulahtaneen Airbus 330 -koneen business-luokka ei oikein vedä vertoja edes menomatkan tuliterän American Airlinesin economy-luokalle. Kaiken huipuksi muiden syödessä herkullisen näköistä tilausmenua minulle laitetaan eteen economy-luokasta tuttu ovo-lacto-vegetaarinen annos, jossa on pelkkiä höyrystettyjä vihanneksia ja riisiä. (Minulla on Finnairin profiilissa defaulttina kasvisruoka, jotta lyhyemmillä Euroopan lennoilla saisin edes jotain syötävää.).

Ruokaa ei voi kuulemma vaihtaa koska kaikki annokset on laskettu etukäteen. Logiikka ei oikein pidä... tilausmenussa on kolme vaihtoehtoa, joista business-asiakas saa lennon aikana valita. Täytyyhän heillä siis olla jokaista annosta reservissä. Premium fiilis muuttuu äkkiä rangaistukseksi.

Ajattelen San Fransiscon kentällä näkemiäni varakkaita homopariskuntia, jotka ajavat Teslalla ja syövät vain erittäin luomua vegaaniruokaa. Toivottavasti kenenkään heistä ei tarvitse muodostaa ensimmäistä Suomi-kuvaansa juuri Finnairin vegetarjoilun perusteella. Onneksi tuolin saa sentään makuuasentoon. Elokuvatarjonta onkin sitten viime vuosikymmeneltä... Finland, zero points.

Kaiken kaikkiaan Los Angeles Experience -opintomatka oli mahtava kokemus, jota voi suositella erityisesti opintojen loppupuolella olevalle opiskelijalle tai jo alalla olleelle alumnille, jolle oman uran käynnistäminen ja/tai ylläpito ovat ajankohtaisia aiheita.

Lämmin kiitos Sibelius-Akatemialle tästä mahdollisuudesta! Sain kerättyä hyviä kontakteja, joita aion kesän aikana lähestyä sähköpostitse. Kun ensikontakti on tehty henkilökohtaisesti, on ns. follow-up email paljon luontevampaa ja henkisesti helpompaa lähettää.

Kesäterveisin,
Visa-Pekka Mertanen (Visa Oscar)

***

Kirjoittaja opiskelee Taideyliopiston Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulussa. Tohtorintutkinnossaan hän tutkii millä tavoin Chick Corea, Michael Brecker, Joe Zawinul, Jan Hammer ja George Duke ovat käyttäneet syntetisaattoreita ja live-elektroniikkaa jazzin ilmaisuvälineenä.