Photo: Jaakko Paarvala

Kuinka muusikko yhteiskunnallistuu?

|
Blogi

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osasto järjestää lokakuussa kaksipäiväisen seminaarin otsikolla Onko klassinen musiikki kriisissä. Tässä blogissa seminaarin järjestäjät ja kutsutut puhujat pohtivat aihetta etukäteen. Omia kokemuksiaan aiheesta kertoo pianisti, yliopistonlehtori Anu Vehviläinen. Lisätietoja seminaarista löydät osoitteesta www.uniarts.fi/klassinenkriisissa.

 

Blogissaan Hei, me kuollaan taas (17.9.2015) säveltäjä Pasi Lyytikäinen moukaroi taidemusiikin kenttää väittäen, että klassiset muusikot ja muu taidemusiikkiväki ovat vieraantuneet ympäröivästä maailmasta. Klasarit syyllistyvät mm. tietämättömyyteen, mielikuvituksen puutteeseen, rytmimusiikin vieroksumiseen sekä erinäisiin nolouden ilmenemismuotoihin. Konsertti-instituutio näyttäytyy yhtä kutsuvana ja iloisena kuin hautajaiset.  ”Kulttuuri muuttuu, mutta klassinen musiikki elää omilla ehdoillaan, jotka eivät taivu ajan muutoksiin”, jyrähtää Lyytikäinen. Mitä pianistina ajattelen tästä?

Olen jo pitkään työkseni tarkkaillut taidemusiikkialan rivien välejä esittävän taiteilijan näkökulmasta. Klassiselle muusikolle soittaminen ja musiikin kanssa operoiminen ovat selkäytimessä, sillä niihinhän ryhdytään viisivuotiaasta lähtien. Jotkut viulistit aloittelevat uraansa jo kolmivuotiaina. Mutta sen sijaan taiteilijana toimiminen yhteiskunnassa onkin jo mutkikkaampi juttu. Tällöin vastassa on kysymyksiä, joihin ei muusikon koulutuksessa puututa. Ei ehditä. Muusikon käsityötaidon hankkiminen perustuu paljolti musiikin ja instrumentinhallinnan oppimiseen ja on sen verran vaativa paketti, että kaikki muu oheen tarjottava oppiaines, kuten työelämävalmiudet tai vuorovaikutustaidot, saa kilpailla koulutuksellisesta elintilastaan hartiavoimin. Harjoittelu on esittäjälle kaiken a ja o, pianistille A ja O, sillä nuotteja on niin paljon. Siksi pianisti päättää treenata vielä tunnin sen sijaan, että menisi kuuntelemaan mielenkiintoista luentoa T-talolle. Tunne siitä, että pitäisi olla harjoittelemassa, eikä esimerkiksi yhteiskunnallista blogia kirjoittamassa, vaivaa meitä muusikoita ikuisesti. Eräs huilisti totesi, että jos hän ei päivän aikana ehdi koskea huiluunsa, tuntuu kuin ei olisi käynyt suihkussa.

Toisinaan klassisen musiikin erityispiirteet huomaa parhaiten luomalla katseen muihin taidealoihin. Se on paitsi sivistävää, myös oivalluksia herättävää. Yhteistä jaettua on vaikka kuinka paljon, onhan meillä monitaiteinen Taideyliopisto. Itselleni eri taidealoihin tutustuminen onkin käytännön taidefilosofiaa. Tuskin mikään on avartanut omaa ajatteluani yhtä paljon kuin kuvataidekenttään tutustuminen. ”Käsityön” yläkäsitteen alla kuvataiteilijan praksiksessa on toki paljonkin yhteistä pianon soittamisen kanssa, mutta suhde ympäröivään maailmaan tuntuisi olevan lähtökohtaisesti erilainen. On vaikea kuvitella kuvataiteilijaa, joka ei olisi suhteessa nykyhetkeen, maailmaan, todellisuuteen. Aiheet ja materiaalit tuntuisivat tulevan kuin luonnostaan siitä, mitä maailmassa on juuri nyt.

Taidemusiikissa taas etenkin esittäjyys on vahvasti sidoksissa jopa satoja vuosia sitten sävellettyihin sävellyksiin. Esittäjän on aivan mahdollista käpertyä musiikin kuplaan ”keskustelemaan” vaikkapa 200 vuotta sitten kuolleen säveltäjän kanssa. Sitähän tulkinta on, oma versio aiemmin tehdystä musiikista; ei mekaanista toistoa vaan inspiroiva prosessi, joka toki tapahtuu nykyhetkessä. Mutta se hetki voi täydellisesti sulkea suhteensa ulkomaailmaan osoittaen vain musiikkiin. Näin voi tapahtua periaatteessa jopa lavalla, jolloin valmiiksi pimeässä istuva hiljainen yleisö häviää näkymättömiin: minä ja musiikki, ei muuta. Tällainen ääriolotila lienee mahdollista ainakin soolopianistille, joka ei jaa musisointiaan edes kamarimusiikkipartnereiden kanssa. Päivänpolttava kysymys on: saako muusikko käpertyä musiikillisiin maailmoihinsa vai pitääkö hänen yhteiskunnallistua? Tunnen päivittäin suurta halua mennä omaan musiikkikuplaani ja jäädä sinne. Minulla on huomattavasti parempi olo harjoitellessa kuin esimerkiksi silloin, kun vastaan tulee uusi akateeminen rakenneuudistus. Puhumattakaan kun avaan Hesarin.

Rytmimusiikki. Kiitos Pasi Lyytikäinen! Huokaisen helpotuksesta aina, kun taidemusiikin edustaja puhuu arvostavasti myös muusta musiikista. Saan itsekin enemmän liikkumatilaa, sillä olen aina kuunnellut ja tulen iankaikkisesti kuuntelemaan monenlaista musiikkia ollen suunnattoman tarkka siitä, etten itse vähättelisi kenenkään lähimmäisen tai puolitutun tai ventovieraan musiikkimakua. Minun levyhyllyäni on moni tyylipoliisi käynyt nauramassa tai halveksimassa milloin mistäkin syystä. Silti vaalin levyjäni, sillä ne tuottavat minulle iloa. Miksi itse panettelisin ihmisiä, jotka pitävät eri musiikista kuin minä?

Ehkä klassisen musiikin perinteessä on jotain, joka muokkaa ihmistä tavallista vahvemmin eristyneeseen suuntaan. Oletan, että kaikissa taidon lajeissa pitkän linjan työnteko palkitsee ja tuottaa parhaimman laadullisen tuloksen. Arvostan sushikokkia, joka on kolme vuotta keittänyt vain riisiä, jotta olisi valmis katsomaan ensimmäisen kerran kalaveistä. Jotain samaa on klassisessa muusikossa: instrumentin täydellisen hallinnan tavoittelu, yksilösuorittaminen, toisto, uhrautuminen taiteen vuoksi, sankariteot ja lopulta saavutettu virtuoosisuus, jonka avulla ilmaisulla ei ole esteitä. Tunnen myötätuntoa jokaista uurastavaa klassista muusikkoa kohtaan, sillä laji on todella vaikea. Sen sijaan klassiseen musiikkiin toisinaan liittyvää omahyväisyyttä en jaksa arvostaa. Musiikissa keskeisintä on ilmaisu, ja kun jokin esitys koskettaa kuulijaa, ei pitäisi olla merkitystä sillä, miten ilmaisuun ollaan päästy tai mistä musiikinlajista on kysymys.

Lyytikäinen peräänkuuluttaa myös rohkeutta puuttua taidemusiikin konserttietikettiin. Etiketin rikkominen on ollut erinomainen keino löytää taiteelliseen toimintaan uusia näköaloja ja kohdata yleisöä lähietäisyydeltä, mutta samalla se on myös osoittanut, mitä puhtaasti hyviä puolia perinteessä on. Itse olen peukaloinut konserttietikettiä Avoin taiteilija & Arvoisa yleisö -ohjelmallani. Mm. keskustelevissa konserteissani jätin väliin nälkävuodelta tuntuvan odottelun takahuoneessa ja olinkin yleisöäni vastassa salissa. Tervehtiminen ja kuulijoiden tapaaminen ennen soittoa rauhoitti oloani ja konsertti päättyi yhteishenkeä vahvistavaan jutteluhetkeen. Toisaalta eräs konsertti, jossa etiketistä ei turhia murehdittu, päätyi sekasortoiseen olotilaan, jossa etydeitä soittaessani häiriinnyin metrin päässä olevasta matkapuhelinkamerasta ja lopulta luovuin konsertin vaikeimman teoksen esittämisestä. Yksinomaan hyvää tarkoittavasta yleisön edustajasta muodostui ongelma, jota aloin hermoilla. Perinteisessä konserttisalissa tällaista ei olisi tapahtunut, ja huomasin kaipaavani rituaalista, kontaktitonta konserttietikettiä kipeämmin kuin koskaan.

Palaan vielä vaikeimpaan: kuinka hyvin klassisena muusikkona itse tiedostan ympäröivän maailman? Juuri nyt harjoittelen Karol Szymanowskin pianosävellystä 1900-luvun alkupuolelta. Szymanowskin musiikki tuo elämääni suurta iloa, ja toisinaan voin tarjota välähdyksiä tästä ilosta myös yleisölle. Kannatan konserttimuotojen vaihtelua, mutta uskon, että sävyjensä ja kerrostumiensa takia Szymanowskin musiikki toimii parhaiten konserttisaleissa, joissa ollaan ihan hiljaa ja joissa ehtii kuulla selvästi, mikä on päämelodia ja mikä väliääni. Jos tekisin Szymanowskista mainosjulisteen, en laittaisi esille sitä tyypillisintä etäisyyteen katsovaa säveltäjän patsastelukuvaa, vaan nostaisin esiin sata vuotta sitten eläneen henkilön, joka on yllättävän lähellä nykyajan ihmistä. Viittaisin Szymanowskin mutkikkaaseen elämään ainaisten rahahuolien, huonon terveydentilan sekä Euroopan kaoottisen ilmapiirin vaikutuksessa. Aivan kuten vuonna 2015, Szymanowskin eläessä maailma oli sekasortoisessa ja epävarmassa tilassa, usko tulevaisuuteen vaakalaudalla ja monien ihmisarvo kyseenalaistettiin tuhoisin vaikutuksin. Musiikki oli se keidas, jossa hyvä ja kaunis jälleen löytyivät.  

Anu Vehviläinen

Asiasanat