Klassinen musiikki – joutsenlauluja, valitusvirsiä ja menestystarinoita

|
Blogi

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osasto järjestää lokakuussa kaksipäiväisen seminaarin otsikolla Onko klassinen musiikki kriisissä. Tässä blogissa seminaarin järjestäjät ja kutsutut puhujat pohtivat aihetta etukäteen. Pohdinnan aloittaa Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osaston dekaani Kaarlo Hildén.

Lisätietoja seminaarista löydät osoitteesta www.uniarts.fi/klassinenkriisissa.


Muistatko vielä Vesa Sirénin artikkelin Kriisi uhkaa musiikin ihmemaata Helsingin Sanomissa syyskuussa 2013? Sen seurauksena käynnistyi vilkas klassisen musiikin tilaa käsittelevä yleisönosastokirjoitusten sarja. Keskustelu jatkui vielä Sibelius-Akatemian järjestämässä tilaisuudessa, johon saapui satakunta osallistujaa. Käydyissä keskusteluissa ja kirjoituksissa esitettiin monia näkökulmia koskien taidemusiikin tilaa ja tulevaisuutta Suomessa, sekä hyvin optimistisia että huolestuneita. Keskustelu on senkin jälkeen jatkunut eri tahoilla, kykenemättä kuitenkaan tyhjentävästi vastaamaan mieltä hiertäviin kysymyksiin. Miksi näkemykset taidemusiikin tilasta poikkeavat niin voimakkaasti toisistaan? Mistä huoli lopulta kertoo ja miksi se nousee pintaan juuri nyt? Kenen asiassa tulisi toimia ja miten?

Pelkästään suomalaisesta ilmiöstä ei ole kyse. Arvostettu musiikintutkija ja Eastman School of Musicin entinen rehtori Robert Freeman kirjoitti viime vuonna keskustelua herättäneen kirjan “The Crisis of Classical Music in America”. Vaikka yleisömäärien vähentyminen ja orkestereiden talousvaikeudet ovat näkyvimpiä uhkakuvia, on kirjan keskeisenä teemana huoli koulutuksesta: peruskoulujen musiikkikasvatus ei Freemanin mukaan enää luo kiinnostusta klassiseen musiikkiin ja korkeakoulutus puolestaan perustuu vanhentuneille käsityksille muusikoiden työstä. Sama huoli välittyy Yhdysvaltalaisen College Music Societyn hiljattain julkaisemasta manifestista, jossa tuodaan esille tarve radikaaleihin uudistuksiin musiikin korkeakoulutuksessa. Valitusvirteen yhtyvät mm. toimittaja Mark Vanhoenacker artikkelissaan Requiem - Classical Music in America is Dead sekä musiikkikriitikko Greg Sandow blogissaan. Kummatkin vyöryttävät lukijan niskaan tyrmäävän määrän faktaa osoittaakseen taidemusiikin nykytilan synkkyyden.

Vastaavia hätähuutoja kuullaan myös Euroopasta. Ennusmerkeiksi tuhon profetioille käyvät esimerkiksi orkestereiden lakkauttamiset, leikkaukset musiikkikoulujen julkisessa rahoituksessa, kutistuvat ja ikääntyvät yleisöt sekä taidemusiikin aseman heikentyminen koulujen opetussuunnitelmissa. Onko tämä lopun alku?

Minun on omien kokemusteni valossa vaikea uskoa siihen, että taidemusiikki itsessään olisi menettänyt jotakin merkityksellisyydestään – jos vain löytää sen äärelle. Eikä kiristyvä julkinen talouskaan ole riittävä selittäjä: klassinen musiikki on leikkaustenkin jälkeen yksi voimakkaimmin subventoiduista taidemuodoista. Edes aikamme vääristyneisiin arvoihin tai elämänmenoon vetoaminen ei käy selitykseksi, koska kaikkina aikoina taide elää suhteessa muuttuvaan todellisuuteen, jonka määrittäminen ei ole muusikon käsissä. Sen sijaan ongelma saattaa olla juuri kyvyssä olla suhteessa muuttuvaan ympäristöön. Palvelevatko vakiintuneet musiikin luomiseen, esittämiseen, harrastamiseen, opettamiseen ja kuuntelemiseen liittyvät asenteet ja käytännöt ihmisten musiikin tarvetta tässä ajassa? Houkuttelevatko ne uusia harrastajia osallistumaan vai onko kulttuurissa ulossulkevia ja sisäänpäin lämpiäviä piirteitä?

Ehkä menneen ihannointi ja huoli tulevaisuudesta jossakin määrin kuuluu klassisen musiikin perinteeseen. Charles Rosenin sanoin: ”The death of classical music is perhaps its oldest continuing tradition” (ks esim. Andrew Doen hauska aikajana klassisen musiikin kuolinsyistä vuodesta 1324 alkaen). Siitäkin huolimatta pitää laajasti esitettyyn huoleen suhtautua vakavuudella, koska synkät ennusteet voivat toteuttaa itseään. Vaikka valittaminen voi toimia polttoaineena taidemusiikin kulttuurin uudistumiselle, on se vielä useammin keino välttää vastuuta ratkaisuista sekä sitä ahdistusta, jonka omaan toimintaan kohdistuva muutospaine aiheuttaa. Toimittaja Johanna Korhonen kuvaa kolumnissaan ongelmaa näin: ”Ehkä huikea, ihana, elämää syventävä klassisen musiikin perintö pitäisi ensin pelastaa siltä seitsemän synnin kuorrutukselta, johon me kultin jäsenet olemme sen kietoneet: kankeudelta, ulossulkemiselta, rituaaliriippuvuudelta, arroganssilta, kiukkuisuudelta, herkkänahkaisuudelta ja tulevaisuudenuskon puutteelta.”

 

Mutta mikä olisi ratkaisu? Ei ainakaan liittyminen siihen valittajien kuoroon, jossa haetaan uskonvahvistusta ja ryhmähenkeä etsimällä syytä ulkoisista vihollisista. Ulkopuolisen maailman syyttämisen sijaan huomio kannattaa kiinnittää siihen, millaiset musiikin kuuntelemisen, harrastamisen ja esittämisen käytännöt omassa ajassamme vetoavat ihmisiin ja vastaavat heidän musiikista nauttimisen tarpeisiinsa. Tarvitaan paluuta niihin perimmäisiin kokemuksiin, joista kumpuaa halu kuunnella, luoda, esittää ja opettaa musiikkia. Jokaisen musiikin ammattilaisen ja harrastajan on hyvä pohtia, tarjoavatko tutuksi tulleet käytännöt parhaat edellytykset näiden musiikista nauttimisen tarpeiden toteutumiselle vai voisiko jotakin tehdä toisin.

 

Klasariklubi, Eloa, Meidän Festivaali, nuorten pianoakatemia, musiikin erityispalvelukeskus Resonaari ja FiBon Concerto Grosso ovat esimerkkejä siitä, miten muusikot ja musiikinopettajat ovat itse ryhtyneet toimimaan muuttaakseen musiikkielämää haluamaansa suuntaan. Usein kyse on siitä, että lainataan muilta musiikin ja taiteen alueilta toimivia mutta taidemusiikin piirissä uusia lähestymistapoja pedagogiikkaan ja konserttikäytäntöihin. Onneksi Suomessa on suuri muusikoiden ja pedagogien joukko, joiden tekemisestä huokuu valtava luomisen, löytämisen ja jakamisen ilo. Monesti tulokset ovat olleet todella palkitsevia. Menestystarinat toimivat hyvinä vastaääninä valitusvirsille ja niitä on syytä jakaa ja vahvistaa – nämä tarinat määrittävät uudelleen sitä, millaisena taidemusiikki ja sen tulevaisuus nähdään.

Taideyliopiston Sibelius-Akatemialla on erityinen vastuu suomalaisen musiikkielämän tulevaisuudesta, jonka kantaminen edellyttää vuorovaikutusta kentällä vaikuttavien opettajien, muusikoiden ja harrastajien kanssa. Siksi kutsun sinut seminaariin 5.-6.10. keskustelemaan ja kuulemaan esimerkkejä työstä elinvoimaisen taidemusiikkikulttuurin hyväksi. Ensimmäisenä päivänä jaetaan kokemuksia ja ideoita siitä, miten soitto- ja lauluharrastuksen vetovoimaa ja positiivisia vaikutuksia voidaan edistää. Toisena päivänä pohditaan esimerkkien ja asiantuntijapuheenvuorojen valossa sitä, mihin suuntaan klassisen musiikin esittämisen käytäntöjä voisi kehittää ja miten tavoitteet pitäisi ottaa huomioon esimerkiksi oppilaitoksissa tai konserttitaloissa.

Onko sinulla kehittämisideoita tai esimerkkejä onnistumisista, jotka haluaisit jakaa kollegoittesi kanssa? Osallistumalla keskusteluun ja ratkaisujen ideointiin voit itse olla osa vastausta kysymykseen siitä, onko klassinen musiikki kriisissä.

Kaarlo Hildén
Osastodekaani
Klassisen musiikin osasto
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia

 

 

Asiasanat